Projektit lähetvät lentoon ja roskalavalta löytyy aarteita :)

Nyt voin myöntää olevani innostunut! Yksi mun miljardeista projekteista on päässyt sellaiseen imuun, että tästä jo uskaltaa kirjoittaa julkisestikin... Tosin en voi paljastaa muuta kuin että mikä on meininki, sillä tämä on päätymässä ihan telkkariinkin... Projektit on aika kivoja kun ne alkaa elämään omaa elämään ja meinaa riistäytyä käsistä :)

Oltiin juuri tuossa naapureiden kanssa pihalla suunnittelemassa tätä projektia ja kylläpäs innostutti!!! Samalla heitettiin ilmoille ajatusta, että jos jotakin dyykattuja puutarhakalusteitakin löytyisi, niin niitä voisi tuunailla ja ottaa käyttöön. No, kävelimme sen jälkeen Aurelian kanssa yhtäkkiä roskalavan ohitse kun joku oli nostelemassa puista tuolia sinne! Huutelin, että ei tarvitse suotta vaivautua, että me huolehdimme tuolin jatkokuljetuksesta mielellämme. Lavalta löytyi vielä toinenkin puutarhatuoli, aika ruma tosin... Dyykkaus on aika hauska harrastus, tutustuin samalla toiseen dyykkaajaankin :) Ai niin ja löydettiinhän me vielä pikkuinen lasten polkupyörä Aurelialle!

Dyykattu eriparituolisto, parvekeperspektiivistä :)

.

Tuntuu olevan ihan toimiva tapaus!

.
Olen kyllä tosi iloinen siitä, että olen vihdoin päässyt tutustumaan naapureihin! Alussa kun muutettiin tänne tuntui tosi yksinäiseltä kun ei tuntenut ketään. Kuinka siis tutustua naapureihin? Jossain vaiheessa synkkää talvea päätin järjestelmällisesti morjenstaa kaikkia asukkaita, aivan sama ovatko kuulevinansakaan. Se oli vain päätös, minkä tein ja toisinaan se tuntui aikamoisen hölmöltä. Mutta sen kynnyksen ylitettyäni olikin helpompi aloittaa juttelu. Naapurien morjensteluhan on kuitenkin ihan kohteliasta ja hyväksyttävää touhua, vaikkei sitä ehkä niin paljon tätä nykyä tehdä. Sittemmin varsinaisina jäänmurtajina on toiminut koirat, kissat ja lapset. Upeaa, että niitä täällä riittää! Nyt tunnen jo ihmisiä nimeltä, enkä vain koiran nimellä :)