Valoa, valoa!

Olemme musiikkileirillä! Tuntuu niin hienolta saada soittaa kunnolla ja isolla bassoporukalla. Olen odottanut tätä hetkeä, että löydän sellaisen kappaleen, joka on kirjoitettu vain yhdelle kontrabassolle, kuulostaa hyvältä ja saa aivot kiehumaan. Nyt se on löytynyt :D Onneksi täällä saa treenata aamusta iltaan.

Kämppämme naapurissa on hauskoja tyttöjä. Alkoi raju ukkossade, niin he menivät heti pihalle. Olin itsekin nuorempana sellainen. Mihin se into oikein jää vanhetessa?? Mukavuudenhaluako?

.

Olen jotenkin vakuuttunut siitä, että elämäntehtävämme (jos sellaista voi sanoa olevan olemassa) on tehdä juuri sitä, mistä tykkäämme kaikkein eniten. Tai kääntäen: se mistä tykkäämme kaikkein eniten on vihje siitä, mikä on elämäntehtävämme. Joten sitä kannattaa vaalia ja kehittää. 

Elämäntehtävä ei välttämättä ole sellainen asia, jonka me luonnostaan osaamme tai mihin meillä on superlahja. Se voi tietysti olla myöskin sitä, mutta uskon, että se ensisijaisesti on juuri se asia, mikä innostaa meitä kaikkein eniten. Itselleni soittaminen on aina ollut haasteellista ja vaatinut paljon harjoittelua. En todellakaan ole bassonsoiton luonnonlahjakkuus. Jos etsin itsestäni lahjakkuutta, niin se on lähinnä multitasking. Olen aika hyvä vaikka kuinka paljossa ja erinomaisen hyvä tekemään niitä kaikkia yhtä aikaa. En silti usko, että elämäntehtäväni on tehdä kaikkea samanaikaisesti, vaikka niin usein löydän itseni keskeltä kaiken tekemisen kaaosta...

Mikä saa sinut innostumaan tolkuttomasti? Mistä puheenaiheesta innostut niin, että voisit riemukkaana selittää ja kuunnella tuntikaupalla? Jos sinulla olisi kaikki mahdollisuudet, mitä tekisit mieluiten? Mikä tekeminen saa sinut uppoutumaan niin paljon, että unohdat kaiken muun? 

Valoa by Google-kuvahaku

.
Olin kyllä itsekin pitkään epävarma siitä, mistä oikeasti tykkään ja mitä oikeasti haluan, vaikka olin jo soitto-opiskeluissa pitkälläkin. Muistan vieläkin kuinka löysin sen. Se tuli kliseisesti ja melkein kirjaimellisesti kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olin juuri valmistumassa musiikkipedagogiksi ammattikorkeakoulusta ja mietin mitä sitten tekisi. Sattumalta (?) olin lainannut kirjastosta musiikkiterapian eri muodoista kertovan kirjan. Lueskelin sitä miettien, olisiko siitä minulle jotakin. Kuitenkaan mikään ei oikein napannut, ennenkuin vastaan tuli ihan lyhyt pätkä fysioakustisesta terapiasta. Siinä luki, että ihmisiä hoidetaan matalataajuisilla äänillä, jotka ovat 27-200 hertsiä. Aivoissani sanoi KLIK ja tajusin: samat taajuudet kuin bassossa! Samassa koko olemiseni yltä ikään kuin katosi kaikki pilvet auringon edestä. Oli kirkas hetki ilman ajan kulua ja näin tulevaisuuteni selkeästi. Näin oikeastaan itseni keskellä suurta jatkumoa. Tajusin "kaiken" ja ymmärsin paikkani. Harmillisesti en jälkeenpäin enää muista tämän enempää. En muista, mitä tarkalleen tuleveisuudessa näkyi tai mitä jatkumo piti sisällään tai mitä tarkalleen ottaen tulisin tekemään. Mutta mielessäni oli selkeästi: tämä on elämäntehtäväni! Minun tulee jollain tavalla soveltaa fysioakustista terapiaa bassokonserttiin.

 .

Kirkas heti oli ja meni. Sen jälkeen olen monen monta kertaa epäillyt koko asiaa, kunnes aina yhtäkkiä jokin palanen on loksahtanut kohdalleen: pääsin Sibelius-Akatemiaan opiskelemaan, sain uuden soittimen (jossa vahvat matalat taajuudet), aina välillä vastaani pulpahti tutkimuksia aiheestani ja nyt viimeisimpänä, seitsemän vuotta myöhemmin, pääsin Jyväskylän Yliopistoon opiskelemaan musiikkiterapiaa ja tutkimaan matalia taajuuksia. Odotan innolla alkavaa syksyä, siitä tulee tulemaan kovin mielenkiintoinen! Ja nyt olen täällä leirillä ja nautin siitä, että saan soittaa! Täällä on aivan erinomaisen hyvä basso-opettaja. Oikein bassoteräsmummo. Kööpenhaminan kuninkaallisen oopperan soolobasisti Mette Hanskov. Ihanan iloinen, maanläheinen ja erinomaisen pedagoginen henkilö joka osaa opettaa ihan kaiken tasoisia basisteja. Tulee aivan Back to Basics -olo, kun pääsen oppilaaksi opiskelemaan uusia juttuja.

Kuva by Heidi