Pakon positiivisen seuraukset

Oletko huomannut ilmiön, että "mahdottomalta" tai ainakin hyvin epätodennäköisiltä tai epäuskottavilta tuntuvat asiat muuttuvat täysin mahdollisiksi tilanteessa, jossa on PAKKO? Siis kun ei ole muuta vaihtoehtoa enää. Ääriesimerkkinä vaikkapa se urbaanilegenda (johon itse kyllä uskon), missä lapsi jäi auton alle puristuksiin ja äiti nosti auton käsivoimin lapsen päältä pois. Kun jäljelä on vain "mahdoton" vaihtoehto, ihmisen mentaali ja fyysinen suorituskyky yltää mahdottomiin. 

Tykkään tästä vanhan ajan tyylistä. Tänään bongasin niitä paljonkin. Arvaa missä!

.

Eri ihmisille eri asiat ovat "mahdottomia". Minulle esimerkiksi muusikkona eläminen oli pitkään "mahdoton" asia. Ajattelin salaa olevani liian huono soittaja jotta saisin mitään töitä. Asenne oli piilossa peitettynä pelkona tunnemaailmassa, vaikka tietoisesti ajattelin ihan järkevästi aiheesta. Ja kylläpäs sainkin kulkea pitkän matkan päätyäkseni siihen tilanteeseen, että NYT ON PAKKO! Jälkeenpäin oikein ihmetyttää, että kuinka tattipää sitä onkaan voinut olla! Ja samalla olen kiitollinen elämälle siitä, että se vei sellaiseen pakkotilanteeseen. 

Aika kiva tommonen pikkutorni :)

.

Nyt keikkapuhelin on herännyt lähes neljän vuoden koomastaan! Siis todellakin kontrabasistin töitä on tarjolla ihan välillä että vaikka muillekin jakaa! Muutaman päivän mittaisia keikkoja siis, mutta se sopii hyvin, sillä pidän freelanceroinnista. Joku saattaa ajatella, että freelancerin tulevaisuus on arvaamaton ja siksi pelottava. Mielestäni  se on vain jännittävää, elävää ja kiinnostavaa juuri tuon arvaamattomuutensa ansiosta :) 

Onhan se Helsinginkin Musiikkitalo ihan jees, mutta kyllä tää tyyli uppoaa muhun enemmän!

.

Mutta se pakko jonka seurauksena keikkapuhelin heräsi? Se oli oma sisäinen pakko. Osittain minulle riitti työmarkkinatuella hengailu ja ärsyttävä kituuttelu perheen elättämisestä ja perustoimeentulosta. Pelkästä rahasta kuitenkin olisin voinut vaikkapa kouluttautua vähän helpommin elättävään työhön, joten siinä kohti jokin toisenlainen oma sisäinen pakko vaikutti. Ehkä sitä voisi sanoa kunnianhimoksi, sisäiseksi paloksi tai jopa kutusumukseksikin? Nämä kaksi "pakkoa" yhdistettynä olivat kuitenkin hyvin vahvat toimeksipanevat voimat.

Paikallinen musiikkitalo sisältäpäin.

.

Sisäisen pakon lisäksi (tai sen seurauksena?) nykytilanteeseen vaikutti ilmiö jota olen kuullut kutsuttavaksi nimellä Huomion laki. Se tarkoittaa, että asia johon kiinnitetään huomiota aktivoituu. Kuinka usein käykään niin, että kun opin jonkin uuden sanan, nimen tai termin niin yhtäkkiä se alkaakin tulla vastaan ihan jatkuvasti? Myös jos mietin jotakuta tuttavaani, että mitähän hänelle mahtaa kuulua, niin hämmästyttävän usein törmään kyseiseen henkilöön tai kuulen hänestä jotakin parin päivän kuluessa! Ajatus ohjaa toimintaa.

Oli siellä musiikkitalossa yksi basistikin!

.

Kun sitten lopulta "pakotin" itseni takaisin keikkamarkkinoille tarkoitti se käytännössä sitä, että aloin elää ja toimia kuin keikkaileva basisti. Uskon, että se oli lopputuloksen kannalta se kaikkein ratkaisevin asia. Kerätäkseni rohkeutta ilmoittautuakseni keikkajärjestäjille minun piti kasata kokoon se muusikon identiteetti ja ajatusmaailma, joka kieltämättä ei ehkä ollut ollut aivan päällimmäisenä siellä kuraviidakossa... Alkuun se oli hidasta ja itseään piti muistutella, että mikä se identiteettini nyt oikein olikaan. Samalla huomasin, kuinka omaan identiteettiinsä voi vaikuttaa erittäin paljon ja melko helpostikin! Ja vähän mielessä kävi kyllä sellainenkin ihmettely, että ihmiset muovaavat identiteettiään todella voimakkaasti aivan huomaamattaan, eivätkä aina välttämättä kovin fiksustikaan... Kun muusikkoidentiteetti vahvistui alkoi bassonsoitto jälleen raikua kodissamme ja tuli tarve lähteä soittotunneillekin. Sitten otin yhteyttä keikkajärjestäjiin. Se oli hyvä kierre ja pian alkoikin tulla koesoittoja (edellisistä pk-seudun bassojen koesoitoista on muuten myös lähes neljä vuotta!) ja niiden myötä myös keikkoja. Ja kuten freelancerit tietävät, niin keikka poikii keikkaa, joten täällä sitä taas ollaan soittamassa. Siis Vaasassa, josta myös tämän postauksen kuvat ovat.

Kökkökaltereista on saatu ihanan sympaattiset!

 .

Oikein kivat kalterit nämäkin.

 .

Ja täähän on melkein kuin se tatuointi, joka jäi ottamatta nuoruuden ajattelemattomuudessa...

.

Ihan parasta on kuitenkin se, että ne vuodet siellä kotiäitiplaneetalla ja kortistossa eivät olleet ruostuttaneet musikaalisuuttani ja soittotaitoanikin vain helposti korjattavan vähän. Sen sijaan sama ajanjakso on tuonut elämääni valtavasti enemmän kaikkia mahtavia asioita, jotka ovat myös suoraan tai epäsuoraan vaikuttaneet positiivisella tavalla (muiden muassa) muusikkouteen. Asioita, joita kukaan bassonopettaja ei olisi voinut opettaa. Niistä kaikkein tärkeimpänä itseluottamus – vai pitäisikö sanoa itserakkaus! – eli tunne, että on todella hienoa ja etuoikeutettua olla juuri sitä olen! Ja voi että elämä on mahtavaa-upeeta-mielekästä-etceteraetcetera kun sisällä on tällainen tunne!!! <3

Täällä on vielä ruusupenkitkin täydessä loistossa.

.