Kun katsoin minuun...

Aivan herkullisen kutkuttavaa seurata tästä aitiopaikalta tätä Henrica-nimisen henkilön kehittymistä :) Melkein kuin se tapahtuisi ihan itsestään ja yritän vain olla pois tieltä :) Itsereflektio. Se on aika hauskaa touhua se. Välillä pelottavaakin, ja nolottavaa. Enimmäkseen kuitenkin hyvin palkitsevaa.

Se ei ollut sattumaa eikä hyvää tuuriakaan, että sain elämääni tätä hehkuttamaani bassosisältöä. Se onnistunut koesoitto oli vain jäävuoren huippu joka pulpahti pintaan. Pinnan alla on tapahtunut paljon jo hyvin, hyvin pitkään. Ja se koko pitkän pitkä aika oli kyllä tarpeen. Ja jatkuu aina vain.

Ulkoisesti tapahtui tietysti paljon muutoksia. Tulin äidiksi, aloitin Deep Relaxing Sounds -projektin, aloitin tämän blogin ja sen myötä positiivisuusprojektin, aloitin musiikkiterapian opiskelut... Mutta sisälläni on tapahtunut tällä aikaa valtava muutos ja tämän muutoksen ansiota on se, että tämä nykytilanne on mitä on. Se ei siis ollut sattumaa tai hyvää tuuria. Ei ollut edes mitään kamalan tuskaista kovaa työtä. Se oli vain pitkäjänteisen ja omaa tahtia edenneen henkisen kehityksen tulos. Tai ehkä se oli vain aikuiseksi kasvamista?

Pinkkivioletti oli päivän teema :) Musiikkitalon backstagella sain pari bassoakin kuvaan.

.

Aika kauan minulle oli jotenkin ylikorostetun tärkeää "näyttää muille", oikeastaan missä asiassa vain. Oli valtava tarve todistella, että minusta on johonkin. Heikkoa itseluottamusta ja riittämättömyyden pelkoahan se oli. Silloin tosin en ikipäivänä olisi myöntänyt tätä asiaa. Näin jälkeenpäin on helpompaa hyväntahtoisesti hymyillä vanhalle itselleen. Muille näyttäminen katosi pikku hiljaa muuttuessaan tarpeettomaksi. Hiekkalaatikolla sellaista ei ollut olemassakaan. Tai jos soitti vain itsekseen. Tai kun piti rentoutuskonserttia, jossa kuuntelijat nukkuivat. Tai kun meni uuteen opinahjoon. Tai kun kahvakuulaili itsekseen olohuoneessa. Jne.

Tilalle on tullut ammattiylpeys! Ammattiylpeydellä tarkoitan sitä, että luotan omaan osaamiseeni ja siitä muodostuu se tärkein asia. Hauska ajatella itsestäni, että olen todella hyvä joissakin asioissa, siitä vasta iloinen mieli tuleekin! Haluan myös tehdä asiat kunnolla, eli myös työskentelymoraalini on kohonnut. Hyvä kehä se! Vähän hankala edelleen tätä asiaa avata kirjoittamalla, kyseessä kun on tunne, jolle en niin hirveästi nimityksiä tideä. En siis tarkoita ylpeydellä mitään kusipääjuttua, vaan sellaista tervettä ja hyvää ylpeyttä, itseään arvostamista. Hyvää itseluottamusta ja riittämisen tunnetta. Hauskasti tämä pätee sekä musiikkijuttuihini että jumppaohjauksiini, vaikka näillä asioilla ei varsinaisesti ole toistensa kanssa juuri mitään tekemistä. Ironista kyllä huomaan, että se rispekti mitä sillä näyttämisellä niin kovasti yritin ansaita, tuleekin tätä kautta ihan huomaamatta kaupan päälle, vaikken sitä edes enää oikeastaan kaipaakaan! Ennemmin fiilis on, että kiitos kun sain olla iloksi, hyödyksi, avuksi...!

Oli sellainenkin aika, jolloin oikeasti vähän häpesin värikästä pukeutumistani. Mutta värit vaikuttavat minuun vahvasti ja on paljon iloisempi ja virkeämpi olo kun pukeutuu vahvoihin väreihin. Aika monta kertaa kävelin ulko-ovesta ja ajattelin, että mitä ihmettä oikein olen päälleni vetänyt... Mutta kun riittävän monta kertaa sain random ihmisiltä positiivista palautetta, aloin lopulta uskoa, että tällaisissakin vermeissä voi ihmisten ilmoilla liikkua ja että ihmiset itse asiassa myös itse ilahtuvat siitä, että jossakin näkyy väriä. Joten sain myös rohkeutta postata tänne näitä vaatekuviani. Olisi mahtavaa, jos tällainen värikkyys lisääntyisi ihmisten pukeutumisessa, koska se ilahduttaa ja piristää, erityisesti mitä enemmän marraskuuta kohti mennään. Joten rohkeasti vaan!

"Miten ihanat värit sulla on!" :) Kiitos kun sain olla piristykseksi!

.