Viikon teema tuntuu olleen töihinpaluu. Jopa kaupassa mainostettiin töihinpaluueväitä ja tottakai facebookissa aihetta ruodittiin vilkkaasti :) Hämmästyttävää on kuinka erilaisia näkökulmia
asiaan liittyy ja kuinka ruoho on aina vihreämpää toisella
puolella. Ymmärsin, että työhön meneminen loman jälkeen on
jotakin aivan hirvittävän kauhistuttavaa. Joku ajatteli, että töihinpaluupäivä oli työttömien onnenpäivä.
Hmph. Työttömälle töihinpaluupäivä olisi ehkä voinut ollakin onnenpäivä, jos se todella olisi tarkoittanut paluuta työelämään. Työttömyyttä jatkava saattoi ehkä ennemminkin ajatella, että nimenomaan töihinpalaajilla oli onnenpäivä. Mikä oikein saa
ihmisen usein kuvittelemaan, että oli tilanne kuin päin vain,
niin se oma tilanne tuuppaa olemaan negatiivinen ja luullaan, että
toisilla on asiat huomattavasti paremmin. Mikä hyöty on siitä,
että minä olen kateellinen sinulle ja sinä minulle?
Millä tavalla voi päästä kateuden
tunteesta eroon? Ekana tulee mieleen, että ainakin valitsemalla sen tilalle jokin muu
miellyttävämpi tunne. Yksi aivan opeteltavissa oleva tilalle otettava tunne on iloitseminen
toisen menestyksen puolesta. Saatan vaikkapa itse tässä (työttömän) elämäntilanteessa tuntea hienoista kateutta niitä entisiä opiskelutovereitani kohtaan, jotka ovat
päässeet upeisiin oman alansa töihin. Juuri niihin, joihin itsekin haluaisin. Mutta jos ajattelen heitä porukkana joka on
tuhonnut omat työmahdollisuuteni alan takuuvarmasti katkeroitua aika pian. Sen sijaan kun ajattelen heitä jokaista
yksilönä, muistellen lämmöllä jokaista ihanaa persoonallisuutta,
ajatellen heidän erilaisia elämän- ja perhetilanteitaan osaan olla vai iloinen ja onnellinen heidän puolestaan. Kuinka
mahtavaa, että tuonkin loistotyypin elämäntilanne ratkesi noinkin
onnistuneella tavalla! Ja kuinka hienoa, että tuolla toisella menee
noin lujaa! Ja niin edelleen.
Ei oo reiluu! Vai onko sittenkin? Ehkäpä ainakin niin kauan kuin
ajattelee, että toisen onni ja menestys voi olla omakin ilo. Miksi ei!?
Olin eilen hyvin pitkästä aikaa orkesterin kanssa
konsertoimassa. Nautin siitä aivan suunnattomasti! Ehkä parasta
orkesterisoitossa se on kaikkien soittajien salaperäinen yhteissynkronoituminen jossa kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.
Siihen päälle lisättiin vielä upeaa japanilaista musiikkia ja
haltioitunutta yleisöä, niin se on kyllä ihan parhautta! Taidan
olla oikea onnenpekka kun saan tehdä tätä työtä – edes silloin
tällöin! :)
 |
| La Tempesta. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti