Matka on määränpäätä tärkeämpi

Päässäni on pyörinyt tällainen juttu: Pyrkimys on tärkeämpää kuin määränpää. Mutta määränpää on oltava, jotta olisi syy pyrkimiseen. Niin kauan kuin meillä on jotakin, mihin pyrimme, meillä on asiat hyvin. Jännite nykytilan ja päämärän välillä on se mikä ylläpitää elämisen mielekkyyttä. Tästä näkökulmasta on hienoa, että voin jatkaa pyrkimyksiäni tuolla yliopistolla musiikkiterapian opinnoissa. Tosin vaikka olisikin käynyt toisin, tuo elämä aina eteemme uusia pyrkimisen aiheita. Meidän ei tarvitse etsiä elämän tarkoitusta, vaan elämä tuo niitä meidän eteemme joka päivä. Pyrkiminen, päämäärän tavoittelu on juuri se, mikä antaa elämälle tarkoituksen tunteen. Tämän takia onkin juuri hienoa, että elämä järjestää joka päivä näitä tilanteita, joiden keskeltä meidän on pyrittävä – jos ei aina selkää määränpäätä kohti, niin ainakin kohti parempaa.

Joku voisi väittää, että tämä loputon parempaa kohti pyrkiminen johtaa vain perfektionismiin tai ahdistukseen. Tällaisissa tilanteissa pyrkimiseen ollaan suhtauduttu negatiivisella tavalla, ja se ei ole sitä mitä tarkoitin. Molempien syynä on epäonnistumisen pelko, pelko siitä, ettei saavuteta päämäärää. Tässä tilanteessa voi olla iloksi oivaltaa, mitä tarkoitetaan kun sanotaan, että ei määränpää vaan pyrkimys. Siis, että pyrkiminen kohti jotakin – whatever – riittää. Lopputulos ei ole oleellinen, eikä edes päämäärän tarkka olemus, vaan se, että pysytään liikkeessä ja elämässä kiinni. Että on joku syy mennä eteenpäin.

Kävipä muuten ihme sattuma! Aurelia oli toivonut synttärilahjaksi kynttilänsammuttajaa (samanlaista kuin päiväkodissa). Mietin, että mahtaako sellaisia saada tähän aikaan (siis joulun jälkeen) enää mistään. Yhtäkkiä sain päähänpiston ja kävelin erääseen lifestyle-kauppaan. Annoin askeleeni viedä randomisti ja ne veivät erään hyllyn luo. Siinähän niitä oli, kaksi kappaletta ja alennuksessakin vielä! Otin toisen niistä käteeni ja huomasin, että kahvassa oli upea peuran (tai poron?) kuva, siis Aurelian lempparihahmo, isibambi!

Nykyään sytyttelemme ja varsinkin sammuttelemme kynttilöitä ahkerasti.

 .

Sunnuntaipäiävn iloinen aurinko paistoi ikkunasta houkuttelevasti ja mietin mitä haluasin tällä hetkellä ja tässä tilanteessa kaikkein mieluiten tehdä.

m

Keksin, että haluaisin kaikkein eniten juuri nyt mennä jäälle kävelemään. Se unelma oli helppo toteuttaa, eikun ulkovaatteet niskaan ja menoksi! Enkä tosiaankaan ollut ainoa, joka oli saanut tämän idean :) Upea päivä, todellakin!

 

Pyrkiminen edellyttää, että on jokin syy tehdä jotakin. Teen tämän koska tälle on arvokas syy, joka on... Kun suhtautuu näin, tulee tekemisiin tarkoituksen tuntua, sen tekeminen on mielekästä ja se tulee tehtyä. Lähdin tänään kävelylle, koska oli niin upea auringonpaiste ja halusin lähteä. Jos olisin lähtenyt ilman tätä sisäistä syytä, vaikkapa itseni (tai muun) pakottamana, olisi kävely tuskin ollut yhtä nautinnollista. Olisi voinut käydä jopa niin, että en olisi lähtenyt lainkaan. Sisäinen motivaatio, syy toimia, on se pienoinen ero, joka määrittää onko jokin mielekästä ja tarkoituksellista vai ei. Hmm... tällaisia ihmeellisiä asioita päässäni pyörii tällä kertaa... Mutta eikös olekin jännä juttu, että omaan sisäiseen motivaatioon voi juurikin vain ja ainoastaan asianomainen itse vaikuttaa! Se tarkoittaa, että mielekkyys ja tarkoituksellisuus on mahdollista kaikissa tilanteissa ja hetkissä, kenelle vain!

Jos ei muuta, niin olkoon tämä ainakin toivoa tuova ajatus tässä arvaamattomassa elämän juoksusa :)