.
Automaattiohjauksessani on tapahtunut jotakin!!! Tänä sateisenhiljaisena aamuna pyöräilin heräävän Jyväskylän halki yliopistolle päin. Ajatukseni kulkivat yhtä sumuisesti kuin ulkoilmakin ja olin vajonnut osittaiseen horrokseen. Yhtäkkiä vastaani käveli sateenvarjoaan heristävä ryppyotsainen ukko ja ärjäisi: "Tiedätkö missä sinun pitäisi pyöräillä?!! No tuossa pyörätiellä!". Havahduin hieman ja vastasin tyynen rauhallisesti: "Ai niin, kiitos" ja kaarsin pyörätielle. Eikä sen ihmeempää! Rauhallisena jatkoin matkaa ja tunsin ihan oikeasti olevani kiitollinen tälle ukkelille. Totesin itsekseni, että eihän minulla oikeastaan niin väliä pyöräilenkö metrin sinne vai tänne, mutta onhan se aina kätevämpää mennä pyöräkaistaa jos sellainen kerran on olemassa. Jäin oikein ihmettelemään, että miten olinkin reagoinut niin rauhallisesti (aika usein ärjäisen takaisin vähintään samalla mitalla). Aamu-unisuus kyllä varmasti auttoi asiaa. Halusin jättää tästä vahvan muistijäljen mieleeni, jotta voisin toimia vastaavalla tavalla toistumiseenkin ja tämä postaus olkoon apukeinona siinä.
.
Oli muutenkin hienoa pyöräillä siellä aamu-usvaisessa ja hiljaisessa kaupungissa. Ilmankosteus oli aivan sillä rajalla, että melkein sataa ja oli vielä hieman pimeää. Mutta miten kaunista ja kodikkaan tuntuista olikaan! Nyt on paras hetki iloita syksyn väreistä!
.
Pikkuruinen hassu anekdootti vielä... Lähtöä edeltävänä pakkasimme tavaroita. Aurelia pakkasi pieneen keltaiseen käsilaukkuunsa kaikenlaisia mielikuvitustavaroita kysellen "Voinko ottaa tämän [mielikuvitus-]lehmän/possun/kissan/minkälie mukaan?". Ja tyytyväisenä vastailin aina myöntävästi. "Mielikuvitustavaroita saa pakata niin paljon kuin haluaa". Aikaisin aamulla lähtiessämme junalle kysyin, eikö hän otakaan keltaista laukkuaan mukaan. Ei tarvitse, oli vastaus.
Junassa sitten odottikin melkoinen yllätys! Lompakkoni ei ollut, ei sitten missään! Onneksi sentään lippu oli puhelimessa. Kun lopulta sain mieheni puhelimitse kiinni (rontti oli tietysti mennyt takaisin nukkumaan puhelin kiinni...) hän alkoi etsimään lompakkoa. Ja simsalabim! Sehän löytyikin kuin ihmeen kaupalla eräästä keltaisesta laukusta... Että semmoista. Onneksi on tullut jo jonkin aikaa harjoiteltua asennoitumista: No tästä kyllä tulee melkoinen seikkailureissu! :) Ja selvittiinhän me, nykyteknologian (esim. opiskelijakortti kuvatiedostona kännykkääni) ja ystävällisten opiskelijatovereiden avulla. Uusia näkökulmiakin löytyi. Jatkuvasti huomasin ajattelevani kaikenlaista kuluttamista (nyt vois kyl mennä kahville, oho kosteusvoide jäi kotiin, no pitäis muutenkin ostaa uutta, jne...) ja sain aivan konkreettisesti tajuta, mitä oikeasti tarvitsee ja mitä ehkä ei välttämättä...
l
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti