Temperament in progress...

Koulumme vessan seinältä.

.

Tänään luin kaksi hauskaa juttua. Kirjasta "Voimavarat käyttöön" (Katajainen-Lipponen-Litovaara). Ennakkoluuloni oli, että mikähän lässytyskirja tämäkin taas on, mutta kun avasin kirjan randomisti luin erinomaisen hyvän tavan ottaa vastaan valituksia: 

Valittaminen on tapa käyttää kieltä, ja se usein "täytyy kuulla oikein", jotta se voidaan hyödyntää. Väsymiseen liittyy usein valitusta, valitamme mielellämme työtovereille ja lähimmäisille paineitamme ja työkiireitä. Valitus on joskus turhaankin väheksytty tai halveksuttu puhetapa. Valitus vallitsevana puhetapana on raskas varmasti niin kuulijalle kuin puhujallekin, mutta viesti on arvokas. Pohjimmiltaan valituksessa on kysymys yksilön muutostoiveista, ei kiusanteosta ympäristölle tai hankalasta luonteesta. 

Kun kuuntelemme valitusta muutostoiveena, kuulemme puolisostaan valittavan kertovan siitä, että hän odottaa muutosta parisuhteessa; väsymystään valittava toivoo itselleen elämäniloa ja innostusta; työkiireitään valittava puhuu toisenlaisen työnkuvan puolesta jne. Nämä muutostoiveet on usein kaivettava esiin lisäkysymyksillä. Valitushan kertoo siitä, mikä on huonosti. Muutoksen kannalta tärkeää on saada tietoa siitä, mitä tavoitellaan. 

Tältä kantilta katsottuna valitukseen voi suhtautua "vakavasti". Tulee valitus sitten omasta tai lähimmäisen suusta, sitä voi käsitellä muutoshalukkuutena: ihminen on tiedostamassa, että hän haluaa asioiden olevan toisin. Omaan tai toisen valitukseen voi vastata miettein tai kysymyksin siitä, millaista muutosta valittaja on haluamassa, miten hän toivoisi asioiden olevan. Muutostoiveiden konkretisointi ohjaa keskustelua "jotain kohti" -tyyppiseksi.

Ilahduin tällaisesta lähestymistavasta, koska se oli minulle aivan uusi ja positiivinen tapa suhtautua valittamiseen. Toisaalta mielestäni olisi hyvä erottaa (ainakin itselleen) kaksi erilaista valitustapaa: aiheelliset ja aiheettomat. Aiheelliset valitukset on juuri tuota, mitä kirjakin kuvasi. Aiheettomat valitukset ovat turhia valitusaiheita, esim. sellaisista olosuhteista valittaminen, joille ei voi tehdä mitään, kuten sää, vuodenaika tai vuorokaudenaika. Ja kun tunnistaa (ainakin itsessään) aiheettomat valitukset niin on helppo tiedostaa, että silloin on uudelleenasennoitumisen paikka!

Syksy on aivan mahtavaa aikaa, sanoi valittajat mitä tahansa!

.

Kirjassa oli myös toinen ilahduttava näkökulma. Nimittäin kiireestä lasi on puoliksi tyhjä/täynnä-tyyppisesti:

On tärkeä oivaltaa, että voimme itse vaikuttaa kiireeseemme. Bodil Jönsson on kirjassaan 10 ajatusta ajasta todennut, että voimme yhtä hyvin kuvitella, että meillä on paljon aikaa, kuin että minulla ei ole aikaa. Ilo ajan paljoudesta ei ole sen enempää väärin kuin ahdistus ajan vähyydestä.

Sitten ihan omaa ajankohtaista pohdintaa itsehillinnästä. Tiedän, että aika monet ovat sitä mieltä, että höyryjen päästely, eli suutuspäissään riehuminen/huutaminen/kiroilu on terveellistä. Itse en pidä höyryjen päästelyä hyvänä asiana, mutta en tietenkään myöskään kiukun patoamista sisäänsä. Mitä sitten? Kiukku on vähän sama asia kuin tuo valittamisjuttu. Se on sisäinen ilmaisu siitä, että jokin asia pitäisi korjata. Vaikka tiedän, ettei pielessä olevia asioita voi korjata riehumalla, on se jostain syystä kuitenkin tosi yleinen tapa yrittää. Sen lisäksi, ettei riehuminen hyödytä, se myöskin saattaa loukata lähimmäisiämme. Joten mitä siis?

Itse tiedän vain yhden toimivan keinon ja se on ennaltaehkäisy. Jos se pettää ja suutun niin, että adrenaliini räjähtää kehooni, niin silloin on kyllä todella vaikea hillitä itseään. Siksi pidän ennaltaehkäisyä paljon paljon tärkeämpänä kuin itsehillintää. Ennaltaehkäisykeinojani ovat vaikkapa tilanteesta poistuminen (fyysisesti liikkumalla tai henkisesti vaikkapa kuuntelemalla musiikkia tai laittamalla korvatulpat korviin), ajatuksen suuntaaminen muualle, tilanteen tarkkailu "etäältä" tai ärsyttävän asian ignorointi - tai hyvässä tapauksessa jopa  positivisointi (loistava verbi vai mitä!).

Tämän perusteella itsehillintä on aivan turha ominaisuus! Mielestäni
itsehillintä on ennemminkin sitä, että osaa laittaa sanansa rakentavasti.

.

Toisinaan nopeasta kiukkureagoinnista voi olla hyötyäkin. Itselleni tööttäämisestä (autoillessa) tai kansainvälisten käsimerkkien käytöstä yhdistettynä kovaääniseen kiroiluun (kevyen liikenteen edustajana) on muodostunut aikamoisen nopea refleksiautomaatio tilanteissa, jossa joku muu käyttäytyy liikennesääntöjen vastaisesti (kuten ajaminen punaisia päin). Jälkikäteen saatan vähän häpeillä "agressiivista" käytöstäni, mutta toisaalta nopea puuttuminen tilanteeseen on saattanut pelastaa omani tai muiden liikkujien henkiäkin!

Minusta olisi kiinnostava kuulla teidän mielipiteitä aiheesta! Oletko höyryttämisen kannalla (jolloin adrenaliini purkautuu helposti, mutta samalla voi yhtä helposti vahingoittaa/loukata toisia), vai onko kiukun nieleminen  mielestäsi korrektia (jolloin vaarana taas henkinen ylikuormitus burn outeineen ym), yritätkö aktiivisesti ennaltaehkäistä tilanteiden kehittymistä (mikä taas on kognitiivisesti haastavampaa) vai onko sinulla vielä jokin muu näkökulma? Vai oletko kenties Herra tai Rouva Viilipytty, joka vain äimistyneenä ihmettelee meuhkaamistarpeisten ihmisten tragikoomista käyttäytymistä?