Ajatuskenttä

Sain vihdoin hommattua fillarin tänne Jyväskylään! Vanha kunnon mankeli, jalkajarrulla ja ilman vaihteita. Voi että sillä on kiva liikkua tässä kaupungissa! Poljin illalla nukkumapaikkaani pimeän läpi. Tai no, katuvaloja oli tietysti siellä täällä, mutta kuitenkin syksyn pehmeä pimeys oli vahvasti ympärillä. Tie oli koristautunut kostein, keltaisin lehdin, jotka tuoksuivat lumoavasti. Tuntui raikkaalta ja miellyttävältä.

Olen aina tykännyt pimeästä. Lapsuudenkotini oli keskellä ei-mitään, joten siellä ei myöskään ollut katuvaloja. Opin, että pimeä on ystävä. Jotkut ajattelevat, että pimeä on vaarallista, koska siellä voi lymytä vaikka mitä ahdistelijoita. Itse kuitenkin opin ymmärtämään, että pimeä ennemminkin suojaa tuonkaltaisilta vaaroilta, koska pimeään on helppo itsekin piiloutua, ja potentiaalinen ahdistelija (tai oikeassa elämässä useamminkin piilosleikin etsijä) ei välttämättä edes huomaa, että siellä on ketään, tai jos kuulee ääniä, niin lulee vain, että metsikössä rymyää joku eläin (kunhan tajuaa sammuttaa taskulampun).

Olen taipuvainen ajattelemaan, että ajatukset vetävät puoleensa samankaltaisia ajatuksia. Se on helppo huomata silloin kun ottaa päähän. Aika äkkiä alkaa saada äkäistä vastakaikua ympäriltään. Mutta toimii se toisinkin päin! Siis tottakai saan helposti iloista vastakaikua jos olen itse iloinen, mutta uskon myös, että jos ajattelen negatiivisistakin tilanteista ja niihin liittyvistä ihmisistä hyvää, ja toimin sen perusteella, saan heiltä positiivisempaa vastakaikua ja hekin alkavat toimia positiivisemmin. 

Myönnän tämän näkökulman olevan erittäin sinisilmäinen, etenkin jos olisi kyse noista hämärien iltojen ahdistelutapauksista. Mutta olen selvinnyt jopa niinkin äärimmäisestä tapauksesta kuin raiskausyrityksestä kiitos vilpittömän sinisilmäisyyteni. Tilanteen vakavuudenkin tajusin vasta monen vuoden päästä. Sen voi tietenkin selittää sattumalla tai varjeluksella mutta ajattelen myös, että se mies koki minun olevan niin ”hänen puolellaan” ja uskovani hänestä pelkkää hyvää, että ei vain joko kyennyt käyttäytymään muulla tavalla kuin odotusteni mukaisesti tai sitten se minun hyväntahtoisuuteni vain tarttui häneen.

Illan hämärässä poljin penkkaan ajaneen auton ohitse. Muistin yhtäkkiä erään lukemani kertomuksen, josta myös käy ilmi, miten ajatukset tilanteista ja ihmisistä jollakin tasolla oikeasti leviää ja tarttuu. Kertomuksen nainen oli ajanut ojaan ja loukkaantunut niin pahasti, että irtaantui kehostaan. Hän oli hetken ymmällään ja kun ei tuntenut mitään kipua, alkoi hän katsella ympärilleenuteliaana. Takaa tulevat autot eivät päässeet ajamaan ohitse ja syntyi liikennetukos. Pian nainen kiinnitti huomiota siihen, että ensimmäisten pysähtyneiden autojen ympärillä oli kuin synkänmustia likapilviä ja koska hän huomasi voivansa leijua ympäriinsä, meni hän lähemmäksi katsomaan, mistä likaisuus johtui. Hän huomasi, että autoilijat olivat stressaantuneita ja heitä otti päähän liikenteen takkuaminen ja heidän ajatuksensa ja tunteensa näkyivät likapilvinä. Yhtäkkiä hän huomasi jostakin autojonon perältä nousevan uskomattoman kaunis ja valoisa ”energiapyörre”, kuten hän asian ilmaisi. Hän ihmetteli, mikä se oikein oli ja leijaili katsomaan. Autossa, josta energiapyörre nousi istui ihminen joka rukoili ja siunasi liikenneonnettomuuteen joutuneita! Ei mitenkään ylihartaasti tai supergurusti, vaan aivan normaalilla tavalla. Nainen jäi ihastelemaan tätä kaunista näkyä lumoutuneena, kunnes pelastushenkilöt tulivat paikan päälle elvyttämään häntä (jolloin hänen oli palattava takaisin kehoonsa).

Vesipyörre

.
Minua tämä tarina on puhuttanut paljon. Se antaa helposti ymmärrettävän mielikuvan siitä, mitä ajatus- ja tunne-energia tai ”ajatuskenttä” voi olla. Se paljastaa myös, että ajatuksemme ja tunteemme eivät ole vain päämme sisällä, vaan ympärillämme ja iedostamattamme vaikutamme näiden kautta ympäristöömme ja siinä vallitsevaan ilmapiiriin. Voimme valikoida, ja oikeastaan olemme siitä vastuussakin luommeko ympärillemme harmaanlikaista ärsytyskenttää vaiko äimistävän kauniita valopyörteitä (ja onhan näitä erilaisia ajatua-/tunnekenttiä tietenkin vaikka kuinka paljon muitakin, voin helposti kuvitella, että jokaisella tunteella ja ajatuksella on omanlaisensa).

Kuten kertomuksesta käy ilmi, ei ajatuskenttien luominen ei ole mikään erityiskyky, tai vaadi kummosta ponnistelua. Ihan tavallinen perusv*tutus ja aivan arkinen perusrukous saavat jo aikaan ”näkyviä” muutoksia kunkin henkilön ajatuskentässä. Tällä tavalla asiaa katsoen voi saada jonkinlaisen kuvan siitä, miten herkästi aivan perusajatuksetkin vaikuttavat niin itseen kuin ympäristöönkin. Ja se motivoi minua yrittämään parhaani! Haluan, että ajatuskenttäni on raikas, valoisa ja kaunis. Olen toki kiusallisen tietoinen siitä, etten ole aina onnistunut tässä. Minulle läheiset ihmiset (erityisesti rakas aviomieheni) eivät aina meinaa uskoa, että heidän kanssaan elävä ihminen on se sama joka kirjoittaa tätä blogia. Mutta jos ei muuta, niin ainakin minulla on vahva motivaatio, pyrimys pitää ajatuskenttäni miellyttävänä niin itselleni kuin muillekin. Uskon, että silloin kun onnistun on minulla ja lähelläni olevilla ihmisillä on aika miellyttävä olla! Ja se onkin mitä parhain palautemittari jos silmillään ei näe noita kenttiä... Tosin jos ne oikeasti näkisi, niin olisimme varmasti jokainen vielä enemmän motivoituneita ajattelemaan vain kauniita ajatuksia!