Hulluja?!

Aamulla satoi ja tuuli oikein kunnon syksyisästi, joten - lähdimme ulos leikkipuistoon! Hulluja!? Joo, ihan mahdollista.  Ei siellä kyllä ketään muuta näkynyt, joten rauhassa sai viipotella. Eikä oltu kumpikaan sokerista :)

Se on varusteista kiinni.

Olin ihan varautunut lähtemään lenkille koleassa sateessa, kun yhtäkkiä sää muuttuikin upean kesäiseksi auringonpaisteeksi. Lenkillä satuin löytämään kivoja metsäpolkuja ja piti tietysti heti kokeilla metsäisää paljasjalkajuoksua, kun sitä on niin paljon hehkutettu. Ja onhan se kivaa! Oli myös helppo pysyä peruskestävyysalueella, koska ei vaan pystynyt juoksemaan lujempaa. Metsäpolkuja reunusti sateen jälkeen vahvasti tuoksuvat, vaaleanvihreät mustikkavarvut. Ihan kuin olisi lapsuuden saaristossa kirmaillut :)

Muitakin hauskoja muistoja tulvahti mieleen siinä barefoottaillessa. Muistin yhtäkkiä erään toisen hullun ihmisen, Hullu-Krissen. Näin meidän pähkähullut seikkailut saivat alkunsa: 

Eräällä Norjaan suuntautuvalla  (bussimatkusteisella) orkesterireissulla pysähdyimme Lapin käsivarteen muutamaksi päiväksi lomailemaan. Lähdimme pienellä porukalla tunturivaellukselle vaikka satoi ja oli kylmä. Hyvällä tuurilla sitten pian eksyimme ja löysimme itsemme klassisesti keskeltä suota, jota ei siinä kohti pitänyt olla. Päästyämme suosta pois, kenkäni olivat niin märät, että päätin riisua ne kokonaan. Pian myös Krisse (joka nyt vasta paljastui Hullu-Krisseksi) seurasi esimerkkiäni ja otti omat kenkänsä jalasta. Tästä tuli heti meidän juttu. Muu porukka alkoi olla jo luovutusmielellä, mutta meillä kahdella oli (varmaan muiden mielestä ärsyttävän) hauskaa. Välillä jalat oli niin kylmät, ettei suossa törröttäviä tikkuja  ja teräviä juurakoita tuntenut ollenkaan. Välillä taas sammal oli ihanan pehmeää ja siihen upposi ihanasti pitkälle pohkeita myöten. Jossakin vaiheessa löysimme johonkin tunnettuun kohtaan ja muu seurue järjesti itselleen autokyydin määränpäähän. Mutta minulla ja Hullu-Krissellä oli tosi kova hinku mennä loppuun asti paljain jaloin. Litimärkinä kiivettiin tuntureiden risukkoisia rinteitä ylös ja sieltä irtokivisiä rinteitä alas. Välillä olimme tiheissä metsissä ja välillä tuntureiden huipulla. Meillä ei muuten edes ollut karttaa, kunhan aina vain tunturin laelta katsottiin, että tuolla suunnassa se paikka on. Perillä katsoimme kartasta, että olimme kulkeneet reilusti yli 10km tunturimaastossa ilman kenkiä (ja ilman polkuja). Tuon matkan aikana ja myöhemmilläkin reissuilla saimme yhteistuumin aina mitä ihmeempiä päähänpistoja. Hullu-Krissen seurassa ei koskaan ollut tylsää. Nyttemmin hänen seikkailukenttänään on koko maailma ja ties kuinka monta kertaa hän on sen kiertänyt. Minä taas olen päätynyt Helsingistä Espooseen. Mutta tänään tunsin jälleen, että tuota ihanaa hulluutta on vielä jäljellä :)

Onkohan se joku luonnon laki, että nuket on tyttöjen juttu? Aurelian isoveli Alexander oli ihan itse tehnyt  todella hienon nuken koulussa Aurelialle ja toi sen tänään kotiin. Aurelia osasi heti leikkiä nukkeleikkejä ja tykkäsi siitä heti ihan älyttömän paljon.

Taitava isoveli tällä tytöllä!

Nukelle ruokaa myös.

Hauska fiilis rimputtaa naapurin ovikelloa ja kysyä jotakin lainaksi. Ihan kuin ennen vanhaan lapsuuteni tuppukylässä :) Meillä on kyllä tosi mukavia ihmisiä tässä talossa! Saimme lainaksi autoistuimen ja se oli jo kovassa koekäytössä olohuoneen lattialla.