keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Sattumaa ei ole ja kaikki on mahdollista

Yksi hauska tapa katsoa elämää, on ajatella, että sattumaa ei ole. Silloin kaikki, pienetkin, asiat ovat merkityksellisiä ja tärkeitä. Ja sanomattakin kai selvää, että merkityksellinen ja tärkeä elämä on... no... tärkeää ja merkityksellistä! :)

Jollekin turha tavara voi olla toiselle todella tarpeellinen. Tai joku voi tarvita juuri sitä, mitä toinen haluaisi antaa. Esimerkiksi minulla on kotona käyttökelvottomat, eriparia olevat kumpparit, sillä valmistaja oli niputtanut pariksi yhden kokoa 37 ja toisen kokoa 38, eikä sitä huomattu ajoissa. Ja aivan varmasti on olemassa ainakin yksi henkilö tällä planeetalla, joka joutuu ostamaan aina kahdet eri kokoa olevat kenkäparit siksi, että jalkansa on erikokoiset. Antaisin niin paljon mielummin hänelle nämä hyvät kumpparit ihan ilmaiseksi, kuin laittaisin roskikseen. Tai varmaankin teen niistä kukkaruukut ensi kesän parvekkeelle, mutta silti.

Minulla on paljon tavaroita, joille ei ole käyttöä ja jotka olisivat jollekin toiselle kultaakin kalliimmat. Ja toisinaan taas minulta puuttuu vaikkapa juuri tietyn mallinen mutteri tai muu pikkupala saatan tulla ajatelleeksi, että tälläkin hetkellä jossakin päin planeettaa jollakin on juuri tarvitsemani pikkuesine aivan turhana tilan täytteenä ja ilahtuisi päästessään siitä eroon, tai jossakin joku heittää juuri tällaisen mutterin roskikseen. Maailmassa samaan aikaan heitetään kaatopaikalle miljoonittain käytöstä poistuneita purkkeja, ja samaan aikaan joudutaan tekemään tilalle vähintään saman verran uusia (molemmissa kohdissa ympäristöä rasittaen). Kuinka hienoa olisikin, jos tässä maapallon yltäkylläisyydessä kysyntä ja tarjonta kohtaisi toisensa!

I would love to be the last one, but how much can I choose?
.
Kun tulin jälleen tällä viikolla yliopistolle huomasin, että fillarini etukumi oli tyhjä. Ehdin murehtia sen verran, että voi p*ska mulla ei oo täällä mitään renkaanpaikkausvälineitä, kun huomasin aivan lähellä olevan käytettyjen pyörien kaupan. Ajattelin, että sieltä voisin lainata pumpun ja katsoa onko rengas todella puhki vai muuten vain tyhjä. Kun aloin pumppaamaan huomasin, että itse asiassa venttiilistä puuttuu pikkuruinen palanen ja siksi ilma on karannut (joku oli tehnyt pikku jäynän, nice...). Kysyin kaupasta olisiko heillä sellaista palaa. Ja kyllä vain, siellä romulaatikossahan oli kaikkia pikku varaosasia, ja oikean kokoinen venttiilipala myös. Sain sen pikkuisen romupalasen ilmaiseksi ja kaupan täti kiinnitti sen paikoilleenkin. Heille pieni juttu, mutta minulle todella suuri juttu! Ja kuinka he "sattuivatkin" olemaan juuri siinä, missä heitä tarvitsinkin! Tällaista "sattumaa" toivon elämältä lisää!

.
Olen todella riemuissani myös opiskelutoverini puolesta, joka onnistui löytämään kysynnän ja tarjonnan erinomaisen loistavan kohtaamisen. Kaverini toiveena on hoitaa keskosia musiikkiterapian keinoin sekä tutkia aihetta tarkemmin. Maailmassa on myös keskosten hoitoa tutkiva tutkimusryhmä, joka toivoi pystyvänsä palkkaamaan musiikkiterapiaan erikoistuneen tutkijan. No, kuten arvaatte "sattuman" kaupalla, nämä kaksi löysivät toisensa! Nyt alan ymmärtää, mitä "win-win" parhaimmillaan merkitsee!

Ja minä olen menossa tapaamaan fyysiikan tohtoria, joka on innostunut samasta aiheesta, mistä teen musiikkiterapiassa gradua: värähtelyn vaikutuksesta ihmiseen. Tuntuu uskomattomalta, että minulla - bassotaiteilijalla - ja fysiikan tohtorilla on jokin yhteinen kiinnostuksen kohde! Kyllä maailma on ihmeellinen paikka! Minut löi ällikällä eräs vahva päähänpisto: on täysin mahdollista, että minusta vielä jonain päivänä tulee fysiikan tohtori! Nimittäin jos teen aiheesta väitöskirjan joskus, niin fysiikan laitos on varmasti osuvampi paikka siihen kuin musiikin laitos. Ja minä - basisti, taiteilija ja elämäntapaintiaani -  olen sentään opiskellut fysiikkaa sen yhden pakollisen lukiokurssin verran... Eikö ole ihmeellistä! :D

maanantai 29. lokakuuta 2012

Miinus ynnä miinus = ?

Ikävissä tilanteissa saattaa nousta esiin ajatus, että miksi??! ja tää on niin turhaa. Mutta yrittämällä kieltää negatiiviset asiat, tulee helposti vain lisänneeksi niitä. Miinus ynnä miinus ei välttämättä olekaan plussaa, ainakaan tunnetasolla. Jos ei muuta tarkoitusta keksi ikävälle tilanteelle, niin ainakin siitä voi aina oppia jotakin. Ikävät tilanteet on yllättävän tehokkaita harjoitusvastuksena ja indikaattorina omasta senhetkisestä tilanteesta. Sitä olen viime päivinä saanut tehdä...

Viime aikoina olen saanut hyvää harjoitusvastustusta opettelemaan taitoa antaa ikävien asioiden ja kommenttien vain olla. Sillä jos vastaan niihin, ne vain paisuvat ja samoin tapahtuu jos yritän puolustella tai selitellä. Paras keino on antaa mennä toisesta korvasta ulos. Ei se helppoa ole, ja siksi voikin ajatella, että onpas hyvä juttu, että harjoitusvastusta ja oman tason indikoivia tilanteita on minulla tässä elämäntilanteessa varsin riittävästi.

Hypätään hieman kysymykseen tämän blogin merkityksestä. Voi kritisoida, että onko tällainen positiiveilu pelkkää itsensä ja muiden huijaamista, että kirjoittaa vain hyviä asioita ja antaa itsestään vain hyvän kuvan. Että eikös se ole silkkaa valehtelemista jos jättää osan totuudesta kertomatta. Näkökulmani on kuitenkin toisenlainen. Vaikkakin valitsen jakaa blogissani ensisijaisesti niitä hyviä asioita, niin tottakai (vai valitettavasti?) minulla on myös negatiivisia puolia, tunteita ja ajatuksia. Tottakai haluan yrittää nähdä elämäni hienot asiat ja korostaa niitä, negatiivisten asioiden korostaminenhan vain ruokkisi negatiivisuutta, ja itse enemmän tykkään mukavista ja kivoista (eli positiivisista) asioista. Hieman positiivisuuskritiikki tuntuu jopa kummalliselta, sillä eihän se ole keneltäkään pois, jos joku pyrkii olemaan iloinen ja nauttimaan elämästään?

Harjoitusvastustusta rakentamattomien kommenttien sietoon saatan saada mistäpä muualtakaan kuin kotoani (kukaan ei ole profeetta omalla maallaan -sanonta on varmaan peräisin jostakin oikeasta tilanteesta). "Muista kirjoittaa tämä sitten siihen blogiisi" muistutetaan, kun hermostun tai kun v*tuttaa. Tai "mikset perusta ennemmin paskablogia kun haluat sitä paskaa niin paljon?" kun ilmaisen v*tutukseni ääneen (olispa muuten todella ankea sellainen blogi... he he...). Mutta hyvän korostaminen ei ole sama asia kuin yli-ihmiseksi muuttuminen. Ihmiselämään kuuluu tottakai myös negatiiviset asiat, siitä varmasti olemme kaikki samaa mieltä. Se on muuten yksi hyvä syy meidän olla täällä, elää tätä elämää johon kuuluu negatiivisetkin asiat: opettelemassa (harjoittelemassa!) kuinka fokusoida hyvään kaikesta negatiivisesta huolimatta. Kaikissa tilanteista voi oppia tällaista fokusointia, mutta erityisen tehokkaasti sen voi oppia juurikin niissä ikävissä tilanteissa. Siispä voi pitää jopa hienona asiana, että elämässämme on negatiivisiakin asioita, sillä meillä voi olla niistä paljonkin iloa! Miinus ynnä miinus saattaa sittenkin olla myös plussaa, tunnetasollakin! Mutta se on jo korkeamman tason matikkaa.
Nyt on upea auringonpaiste ulkona. Saan istua rauhassa kirjastossa opiskelemassa (ja bloggaamassa...). On hiljaista ja sopivan lämmin. Tässä hetkessä on paljon hyvää! Positiivisten asioiden esiinkaivelusta tulee hyvä mieli. Haluan vaalia niitä, koska ikäviä (lue:oppimis-) tilanteita tulee ilman esiinkaiveluakin. Aivan sama huijaanko ja suggeroinko itseäni hyvään moodiin. Mitä väliä onko placeboa vai ei, jos lopputulos miellyttää? :) Ihanaa aurinkoista päivää jokaiselle, sinne kotiin myös! <3

perjantai 26. lokakuuta 2012

Will or won´t. Own choice.

Tervetuloa uusille lukijoille! Ihanaa, että teitä tulee tasaisesti lisää :)

Tänään saatiin aitiopaikalta seurata klassista kysymystä siitä, onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä. Yön aikana oli nimittäin satanut ensilumi! Tämä jakoi mielipiteitä ainakin minun lähipiirissäni. Ihmiset valitsivat kukin, oliko heidän mielestään lumentulo mukava vai ikävä asia. Vastaus lasikysymykseen on, että molemmat ovat oikein ja voit itse valita kummin haluat ajatella. Mutta ehkä valittajat eivät ole tietoisia siitä, että heillä olisi mahdollisuus ajatella asiaa ilolla? Muuta selitystä en keksi siihen, että jotkut haluavat elää valituksessa, koska ei kai se nyt niin kivaa ole?

Lapset olivat innoissaan uudesta valkeasta maailmasta, ihanaa :)
.
Huomasin saman ilmiön toisessakin teemassa. Kävimme intensiivistä keskustelua aiheesta, missä toiset olivat sitä mieltä, että yhteiskunta ja mainonta asettaa rajoja ja ennakko-odotuksia tytöille ja pojille. Minä taas edustin näkemystä, että tällaisia rajoja ja ennakko-odotuksia on olemassa vain, mikäli niin haluamme ajatella. Tietenkin tajuan, että kaupoissa on erikseen tyttöjen ja poikien leluja, vaatteita ym, mutta kyllähän täällä saa vapaasti mennä tytön kanssa pokaosastolle ja vice versa jos siltä tuntuu, ei se mitenkään laitonta ole. Keskustelussa kiinnostavin asia oli kuitenkin taustalla piilevä kysymys siitä vaikuttaako ympäristö meihin tahdostamme riippumatta vai vaikuttammeko itse ympäristöön tahdostamme riippuen? Puolityhjä vai puolitäynnä siis. Molemmat ovat teknisesti katsottuna oikein, ja muunlaisiakin yhtä oikeutettuja näkökulmiakin varmasti löytyy. Mutta jos valitsee näkökulman johon on tyytymätön, niin silloin valittamista mielekkäämpi vaihtoehto olisi näkökulman muuttaminen. Mutta jälleen, ovatko valittajat tietoisia siitä, että heillä on mahdollisuus valita tämä miellyttävämpi vaihtoehto?

Kauneus - kuten kauheuskin - on katsojan silmässä (tai no... aivoissa?).



.
Kyllä tää lumi meni mun silmissä todella paljon enemmän kauneuden puolelle! <3
.
Vielä kolmannenkin kerran lasi-ilmiö tuli esiin kun huomasin erään asian ottavan rajusti päähän. Tajusin, että jos valitsen valittamisen, niin saankin juuri sen mitä tilaan. Jos taas valitsen iloisen mielen, saan iloisen päivän. Tässä mielessä olen oman onneni seppä ja teen itseään toteuttavaa ennustusta. Oliko valittaja tietoinen valinnan mahdollisuudesta? Jossakin kohti tulin tietoiseksi kyllä. Silti valinta muuttaa mielialaa ei ollut itsestäänselvä tai erityisen helppo. Minun piti muistuttaa itseäni, että jos oikeasti haluan elää elämän täynnä iloa ja riemua, ja silloin minun täytyy tottakai itsekin haluta olla iloinen ja riemukas. Ja silloin minun täytyy luopua halusta olla v*ttuuntunut, koska saan sitä mitä haluan. Ja näin edelleen... Tällaisella järkeilyllä sain pikkuhiljaa asian muuttumaan. Pikku hiljaa hyväksyin, että v*tutus oli asia, mitä en halunnut elämääni, joten päätin lopulta haluta iloa. Ja iloa ja riemuahan löytyy kyllä aina, kun on halua löytää!

Miten valkoinen onkin niin kaunista!

.
Nämäkin kokevat varmaan kohta jäisen kauniin loppunsa... mutta ei vielä ainakaan!
.
Ja luimmehan Aurelian kanssa sadun Juupas Possusta ja Eipäs Possusta. Juupas Possu vastasi aina "Tottahan toki", Eipäs Possu taas sanoi "Ei käy". Tarinassa Juupas Possu pääsi mukaan kaikenlaisiin seikkailuihin, kun taas Eipäs Possulla oli tylsää yksin kotona. Lopulta Eipäs Possu päätti, että hänen piti lopettaa sanomasta "Ei käy", jotta hänelläkin olisi hauskaa. Sen sijaan hän ryhtyi vastaamaan "Minä myös!". Siitä päivästä lähtien häntä on sanottu Minä myös Possuksi. Kun äitipossu pyysi possuja viemään roskat Juupas Possu vastasi "Tottahan toki!" ja Minä myös Possu vastasi "Minä myös!". Kirja loppuu kuvaan iloisten possujen roskisreissuseikkailusta. Jopa jääräpäinen Eipäs Possu tajusi, että jos ei ole kivaa, niin kannattaa vaihtaa näkökulmaa :)

maanantai 22. lokakuuta 2012

Mulle-heti-nyt. No ei nyt sentään ihan kaikki kuitenkaan!

Uskomattoman hieno syyspäivä! Kiitos otollisten olosuhteiden, jouduin - siis pääsin - aamulenkille. Fillari oli nimittäin jäänyt toiselle puolelle kaupunkia, joten ei auttanut kuin kuluttaa tossuja. Aamuauringon ensimmäiset säteet yllättivät minut töölönlahden kohdalla upean keltaisen lehtiverkoston läpi. En ensin edes tajunnut, miksi minulle tuli niin hyvä fiilis kun valo kahajti silmiin, siitä taitaa olla jo aikaa, kun arskaa viimeksi täälläpäin nähtiin...

Teki todella hyvää päänupille juosta omassa rauhassa ja omissa ajatuksissa. Eilisen blogauksen aiheet - halu muuttua ja motivaatio - olivat jääneet muhimaan yön yli ja pullahtivat nyt esiin, kun saivat siihen mahdollisuuden. Nimittäin kaksi tuttua sanontaa, mutta jotka saivat ihan uuden merkityksen tuon eilisen blogikirjoituksen pohjalta.

"If there is a will, there is a way"




"Be careful what you wish for, because you might get it all"





Molemmat ovat kylläkin suomenkielisessä muodossa vieläkin tarkempia (ja vähän osuvampia aforismikuviakin tällä kielellä löytyy):


"Hätä keinot keksii" 



"Kato sun täytyy varoo mitä sä haluut, koska sä saat sen"




Palataan Jennyn loistavaan munkkiesimerkkiin, koska se fyysisenä asiana on helpompi omaksua, kuin henkisemmät muutokset. Oli kyseessä sitten fyysinen tai henkinen muutos (eli molemmissa tapauksissa kehitys), toimintamalli on sama kuitenkin.

Itsekuri nimittäin ei ole se oikea ongelma. Se on helppo tajuta tuon "hätä keinot keksii"-sanonnan avulla. Hätä on vahva motivaattori, kuten tulemme huomaamaan seuraavasta esimerkistä. Kuvitellaanpa Jenny (fiktiivisenä elokuvasankarina) siellä kahvilan tiskillä. Hän käy sisäistä kamppailua "voi hitsi noi munkit näyttää tosi hyviltä. Mun ei kyl pitäis syödä niitä. Mut jos vaan tän kerran, enkä sit huomenna ollenkaan? Mä tiiän, et ne on ihan sairaan hyvii. Hitsi ku tekee mieli. Mun on kyl ihan pakko, ihan vaan tän kerran". Hän ojentaa innosta tärisevän kätensä kohti vitriiniä, kun yhtäkkiä tiskin takaa hyökkää musta, kauhua herättävä sarjamurhaaja-ampuja, oikea pahiksien pahis. Hetkessä hän nappaa Jennystä kuristusotteen ja painaa raskaan aseen Jennyn ohimolleen: "You eat my donut and I will KILL YOU!!!". Mitä Jennyn mielessä käy? Hän ei todellakaan halua syödä sitä munkkia ja päätös oli erittäin helppo. Hänellä ei ole enää pienintäkään itsekuriongelmaa asian suhteen, sillä haluamisen kohde on muuttunut. Hän haluaa tottakai jäädä henkiin, mitä väliä yhdellä munkilla?

Itsekuri ei ole se oikea ongelma. Sen tajuaa helposti myös tuon "sun täytyy varoo mitä sä haluut"-sanonnan avulla. Yksinkertaista. Elokuvasankarimme Jenny halusi ensin enemmän syödä munkin kuin jättää syömättä, ja olikin jo saamassa haluamaansa, kun yhtäkkiä muuttikin mieltään - ja sai jälleen haluamansa. Hän halusi enemmän jättää syömättä kuin syödä. Kyse oli haluamisesta, edelleen.

Tältä kannalta katsottuna onkin mainio asia, että me länsimaalaiset ihmiset olemme niin haluavaista sorttia. Haluammehan kaikkea hetinyt. Kuitenkaan ei ehkä ole niin hyvä haluta ihan kaikkea (kuten esimerkiksi olla huonokuntoinen tai äkäpussi). Tiedostamattomat haluamiset ovat usein niitä, jotka vievät eri tuloksiin kuin tietoisesti haluamamme asiat. Siksi onkin hyvä olla jatkuvasti tietoinen siitä, mitä oikeastioikeasti haluamme. Tai siis huomata ne tiedostamattomat halut tehden niistä tietoisia ja sitten tarkkailla ovatko ne sellaisia, mitä myös tietoisesti haluamme. Eikö kuulostakin yksinkertaiselta: Jos haluamme enemmän munkin syömistä kuin syömättä jättämistä, niin saamme haluamamme. Jos taas haluamme enemmän jättää syömättä kuin syödä, saamme silloinkin sen mitä haluamme. Tämä pätee tietenkin muissakin asioissa. Meidän on hyvä tiedostaa ja keskittyä siihen,  mitä oikeasti haluamme, ja pidetään se mielessä jatkuvasti. Näin kehitymme.



sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Haluaminen, ihmisen motivoija

Jennyn blogissa oli loistava dialogi jonka hän kävi erään hänen hyväkuntoisen ystävänsä kanssa:


Maanantaina tein Fit-lehden jumppakuvauksia ja mallina minulla oli tällä kertaa itseäni reilusti 10 vuotta nuorempi, upea ohjaajakollegani. Kun siinä sitten ihailin sekä kauden treenivaatteita että hänen treenattua kroppaansa, sorruin pinnalliseen voivotteluun koskien omia jenkkakahvojani. Ansaitsisin karttakepistä sormille, mutta jotain hyvää siitä seurasi. Kävimme nimittäin jotakuinkin seuraavanlaisen keskustelun:

Minä: Ja mä en siis vain pääse näistä ikinä eroon (osoittelin keskivartaloani ja puristelin vatsamakkaroitani).

Hän: No voitko sä sanoa, että sä olisit tehnyt kaikkesi päästäksesi eroon niistä?

Minä: (Hämmentyneenä). No en todellakaan! Siis mähän syön joka päivä jotain hyvää. Hima & Salin berliininmunkit huutaa mun nimeä, kun mä haen kahvia sieltä.

Hän: No sittenhän sulla ei ole mitään hätää. Mieti, jos sä todella olisit tehnyt kaikkesi, etkä silti olis päässyt niistä eroon. Sit sua takuulla harmittais paljon enemmän!

Hyvin sanottu! Pian tämän jälkeen luin loistavan ratkaisun tuohon itsekuriasiaan. Kolmen askeleen kohta, joista kolmas oli se joka kolahti todella!

Ensimmäinen askel on ymmärtää, että tietoinen mielesi ei tähän pysty. Toinen askel on kysyä sisäiseltä näkemykseltäsi apua näkemään asia toisin. Tämä aiheuttaa sen sisäisen mielenmuutoksen (ajattelun lähtökohdan), joka kirjaimellisesti saa sinut näkemään toisin. Kolmas askel on olla tekemättä mitään ja ymmärtää se, että menestymisesi ei riipu mistään mitä sinä teet, vaan täysin siitä, miten vilpittömästi sitä haluat.
Että kaikenmaailman yrittämisen sijaan keskittyy vain haluamaan sitä toivottua muutosta. Haluamaan oikeasti. Sillä siitähän se oikeasti riippuu, kuten Jennyn esimerkistä hienosti kävi ilmi. Ja jos mietitään kohtaa kolme tarkemmin, että miten se käytännössä vaikuttaisi elämään, niin ainakin minun on helppo tajuta, kuinka tehokkaasta tavasta on kyse! Minkä tahansa negatiivisen asian kitkemisessä voisi ennemmin keskittyä haluamaan muutosta hyvään sen sijaan että kovasti yrittäisi muuttaa itseään. Sitten niissä tiukoissa tilanteissa, munkkitarjottimen edessä tai ärtymyksen vallatessa mielialaa ei tarvitse miettiä, että ei saisi ja ei pitäisi, vaan keskittäisi kaiken ajatustoiminnan hyvän haluamiseen. Tätä aion testata käytännössä: miten hyvin tuo oikeasti haluaminen pysyy mielessä niissä tiukemmissa tilanteissa ja miten siihen muistamiseen voi itse vaikuttaa?

Tämä loistava metodi oli erinomaisesta kirjasta: Ihmisenä olemisen ja sisäisen kuulemisen käsikirja, Blurt Hotchkiss. Kirjan lukeminen valaisi elämääni paljonkin (erityisesti näissä hieman synkemmissä tunnelmissa), joten palaan varmasti jossakin vaiheessa enemmän opuksen muihin kutktuttaviin oivalluksiin!

perjantai 19. lokakuuta 2012

Väsyviikon rippeet

Väsymys. Se on aivan loistava asia, kun pystyy järjestämään itselleen aikaa levätä. Nimittäin lepääminen väsyneenä on aivan taivaallista! Jotakin "hyvän työntekijän" vikaa kai, mutta heti kun syysloma alkoi koulusta, alkoi myös flunssa. Ei tehnyt mieli tehdä mitään, joten en myöskään tehnyt ja se oli ihanaa! Meillä oli samaan aikaan ikkunaremontti, ja vain torkkuilin peiton alla kun ukkelit uurastivat meille uudet ikkunat. Mikäs siinä! :)

Pakuri. Se oli terveysmessuilla kova juttu, pakuripikareita oli tarjolla melkein joka toisessa ständissä. Hienoissa purkeissa ja kalliilla hintalapulla. Meillä on keittiössä sellainen oikea sköntsäle. Se on suoraan Metsästä.

Keittiömme superfoodeja


Tosiaan, Terveysmessut, hauska tapahtuma täynnä kaikkea jännää. Enimmäkseen kyllä vanhaa tuttua, mutta yksi hyvin varteenotettava uusi juttu löytyi! Nimittäin hedelmällisyystietokone. Jep, kyllä vain! En itsekään tiennyt, mutta se on näin, että nainen voi tulla raskaaksi keskimäärin kuutena päivänä kuukaudessa (henkilökohtaista, riippuu kierron pituudesta). Että eikö olisikin aika älykästä käyttää näinä kuutena päivänä kortsua tai harrastaa jotakin muuta sen sijaan, että laittaisi koko elämänsä sekaisin kemiallisilla hormoonipillereillä! Hedelmällisyystietokonetta voi siis käyttää näiden kuuden päivän tunnistamiseen, eli sitä voi käyttää sekä ehkäisynä, että lasta yrittäessä. Ja tietokoneen ehkäisyvarmuus on 99,3%. Sellaisen saa täältä.

Mitäs muuta? Keli on ollut loistava, tai ainakin mukavan sopiva. Uudet ikkunat ovat erinomaiset, eikä niistä vedä lainkaan. Jaksoin pitää yhden rentoutuskonsertinkin, vaikka olin aika puolikuntoinen. Oolin jotenkin väsymyspöpperöisesti hieman omassa maailmassani ja se sopi siihen tilanteeseen ihan ihmeellisen hyvin. Soitin rauhallisesti ja tein soittoliikkeet hitaasti (koska en jaksanut muuta), mikä sai aikaan sen, että soundi olikin yhtäkkiä runsas ja eläväinen! Ikään kuin astuin sivuun ja annoin soundille ja musiikille itselleen tilaa. Se oli mahtava kokemus, koska en mitenkään olisi jaksanut tehdä sitä konserttia "itse".

maanantai 15. lokakuuta 2012

Onni onnettomuudessa

Onni onnettomuudessa. Hyvä sanonta! Ehkä enimmäkseen ajatellaan, että se tarkoittaa jotakin harvinaisia hyvän tuurin sattumaa onnettomuuksien keskellä, mutta itse haluaisin ennemmin ajatella, että jokaisessa onnettomuudessa on myös onni. Tai jopa: jokaisessa hetkessä on onnettomuus ja onni, molemmat, ja valitsemastaan näkökulmasta riippuu kumpi tuntuu hallitsevammalta. Sen onnen huomaaminen vaatii useimmiten hieman enemmän ponnistusta, sekun ei akuutisti vaikuta hengissäselviytymiseen, kuten onnettomuuksien huomaaminen. Ja usein sen onnen näkee vasta jälkeen päin.

Parvekkeeni syklaami kukkii sitä loisteliaammin, mitä kylmempi ja märempi (=ankeampi) keli on! Siitä asennemallia!


.
Ruusutkin edelleen loistaa, vaikka aurinkoa ei ole näkynyt hetkeen! Ihan mahtavaa!


.
Bassoni alkoi yhtäkkiä rämisemään siihen malliin, että se olisi taas halki (muistanette freskonentisöijä-episodin). Aloin jo maalailemaan kauhukuvia siitä, kuinka basson korjaamiseen menisi kamalasti aikaa ja rahaa ja joutuisin tämänviikkoista konserttia varten keksimään lainabasson jnejne. Toooosi kehittävää ajattelua... not! Tänään vein sitten basson korjaajalle. Matka itsessään tuntui jo hyvältä enteeltä: bussit ja spårat tulivat tosi hyvään tahtiin ja ehdin paikalle paljon aiemmin kuin olin suunnitellut. Korjaaja koputteli bassoa ja totesi, että pieni sipaus liimaa ja sillä hyvä. Ja tosiaan, räminä lakkasi heti! Korjaaja ei edes halunnut rahaa näin pienestä jutusta ja ehdin samalla bussilipulla vielä takaisinkin basson kanssa! Kotona aloin soittamaan ja huomasin heti, että soundi parani jälleen aivan mahtavasti! Onnettomuus ja onni, kolikon kaksi puolta, joista itse voi valita mieleisemmän?

Calluna tottakai tykkää myös syyskelistä.
 .
Ja ihmeen hyvin myös minttu. Sen takana roikkuu itse asiassa tulilatva! Se on kituutellut meillä sisällä monen monta vuotta ja lopulta laitoin sen parvekkeelle kun en raaskinnut poiskaan heittää. Ja miten vehreä siitä tulikaan!

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Metsä täynnä äksöniä

Metsäviikonloppu kahden pikkupalleron kanssa (Aurelia ja Eléa-serkku) mummon (äitini) lihapatojen äärellä, todella tarpeen tullut tauko arjesta! Näiden tyttöjen kanssa jännittävää touhua riittää ja mummon metsä on itsessäänkin jo melkoinen action-paikka (lapsuuteni metsät...).

Ihan ensin tietysti tervehtimään heppoja. Elea ja Hrima ovat jo hyviä kavereita, Aurelia tyytyy tarkkailemaan.

.
Eiköhän lähettäis porukalla tutkimaan tätä metsää vähän tarkemmin!
 ..
Täällä on ainakin heinää ja tuolla Laventeli!
 .
Noi aikuiset väittää, että tää leikkimökki olis mukamas pelkkä vanha kanala, pitää tutkia!
 .
Siistii! Nyt päästiin tiskaamaan!!!
 .
Kalastajaukot tulivat ripustelemaan verkkojaan mattotelineelle. Taitaa olla kalakeittoa tänään!
 .
Ihan muhkea silakkasaalis, ehkä sittenkin silakkapihvejä?


 .
Oooooh! Miten paljon kaloja!
 .
Oho! Sitten siellä oli trampoliininkin!
 .
Ja hiekkis, jonne mummokin pääsi hääräämään.
 .
"Main street"

.
Loistava reissu, eiköhän oteta uusiks heti ens kerralla!
m
Oma henkilökohtainen viikonlopun paras oli viisiminuuttinen roikkuminen jaloista. Mummolassa on kaikenlaisia terevysvemputtimia, fysioterapeutti kun on. Kippitelineessä laitetaan jalat kiinni nilkoista, käydään pitkälleen alustalle, jota kipataan sen verran, että pää roikkuu alaspäin. Suorastaan taivaallinen fiilis väsyneelle alaselälle!!! En edes muista milloin viimeksi olisi ollut näin rento ja ilmava olo alaselässä! 

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

De-ja-vu ja muita jänniä ilmiöitä

Tänään minulla on ollut ainakin neljä vahvaa de-ja-vuta. Ne ovat todella kummallisia tuntemuksia!!! Jostakin luin hauskan tavan tulkita de-ja-vuta (en harmillisesti enää muista mistä luin tai kuka ajatuksen oli keksinyt, mutta kiinostava se on joka tapauksessa): Ennen kuin ihminen tulee maan päälle, tekee hän (yhdessä Jumalan tai "suuremman älyn" kanssa) suuntaviivoja mm. siitä, mitä tulevan elämänsä aikana haluaa oppia fyysisesta elämästä. Kun synnymme tänne, unohdamme suunnitelmamme ja se on tärkeä osa pedagogiikkaa: joudut ponnistelemaan oppiaksesi kun vastaukset eivät tule hopeatarjottimella, ja juuri tämä ponnistus on se mikä auttaa meitä oppimaan ja kehittymään. Kuvittele vaikka jos kuntosalilla personal trainer tekisi kaikki liikkeet asiakkaan puolesta, jottei tämän tarvitsisi ponnistella niin paljon, mitenhän paljon asiakas oppisi saati kehittyisi? Tämän lukemani ajatuksen mukaan de-ja-vu tulee kun olet tilanteessa tai oppimassa jotakin, minkä olit "suunnitellut" jo ennen tänne tulemista. Minusta tämä on kutkuttava ajatus, ja olipa se niin tai näin, niin ainakin minulle tulee hyvä mieli kun de-ja-vun ilmestyessä ajattelen, että "taidan olla oikeassa paikassa tekemässä jotakin oikeaa".

Googlen kuvahaulla "de ja vu" löysin tämän upean, samannimisen Kristina Isakssonin teoksen.

.
Tästä positiivisuusprojektista on muuten ollut hyötyä! Huomaan sen nyt kun olen viime päivinä ollut melko stressaantunut ja epävarma tekemisistäni. Nimittäin aktiivisen positiivisuusasenteen hakeminen on nostanut valittamis- ja ankeutumiskynnystäni paljonkin! Eilen kuljin yksin pimeässä, kylmässä ja sateisessa kaupungissa kaukana kotoa. Otti päähän, kaipasin perhettäni, tunsin kaamosankeuden kurkistavan jostakin ja teki mieli itsekin pudotella pisaroita pitkin poskia. Mutta! Ennen vanhaan olisin sukeltanut syysankeuteen automaattisesti unohtaen kaikki positiivisuuteen vähänkin liittyvät asiat. Nyt mielessäni pyöri aktiivinen, suorastaan neonpunaisella alleviivauskynällä huutomerkitty ajatus: "Tässäkin tilanteessa on paljon hyvää, mitähän se olisi?". Ja tajusin, että tilanteessa oli ainakin yksi erittäin vahvasti hyvä asia: Muistin automaattisesti ankeudenkin keskellä positiivisen asenteen mahdollisuuden! Ja tottakai löysin pitkän listan muutakin hienoa. Esimerkiksi se, että pimeys, hiljaisuus ja yksinäisyys eivät ole oikeastaan ole ikäviä. Oikeastaan ne ovat täysin neutraaleja asioita ja jos haluan, voin asennoitua niihin yhtä lailla negatiivisesti kuin positiivisesti. Sillä itse asiassa pimeys, hiljaisuus ja yksinäisyys on myös hyvin rauhoittavaa ja rentouttavaa - jos haluaa asennoitua niin!

Mitä mieltä olet de-ja-vusta tai tuosta mainitsemastani tavasta suhtautua siihen? Millaisia keinoja sinulla on välttää syysankeus (vai pitäisikö sanoa "löytää kaamosilo")? Olisi ihanaa kuulla teidän kommetteja ja ajatuksia aiheesta! Hups muuten, taisin lanseerata termin "kaamosilo" aivan vahingossa... Mutta olipas se aika inspiroiva idea! Mitähän se voisi olla, miltä se tuntuisi ja mitenhän sellaisen voisi löytää? Heh hee.... :D Tässä seuraavina kuukausina pääseekin hienosti käytännön testauksiin! :D

perjantai 5. lokakuuta 2012

Temperament in progress...

Koulumme vessan seinältä.

.
Tänään luin kaksi hauskaa juttua. Kirjasta "Voimavarat käyttöön" (Katajainen-Lipponen-Litovaara). Ennakkoluuloni oli, että mikähän lässytyskirja tämäkin taas on, mutta kun avasin kirjan randomisti luin erinomaisen hyvän tavan ottaa vastaan valituksia: 

Valittaminen on tapa käyttää kieltä, ja se usein "täytyy kuulla oikein", jotta se voidaan hyödyntää. Väsymiseen liittyy usein valitusta, valitamme mielellämme työtovereille ja lähimmäisille paineitamme ja työkiireitä. Valitus on joskus turhaankin väheksytty tai halveksuttu puhetapa. Valitus vallitsevana puhetapana on raskas varmasti niin kuulijalle kuin puhujallekin, mutta viesti on arvokas. Pohjimmiltaan valituksessa on kysymys yksilön muutostoiveista, ei kiusanteosta ympäristölle tai hankalasta luonteesta. 
Kun kuuntelemme valitusta muutostoiveena, kuulemme puolisostaan valittavan kertovan siitä, että hän odottaa muutosta parisuhteessa; väsymystään valittava toivoo itselleen elämäniloa ja innostusta; työkiireitään valittava puhuu toisenlaisen työnkuvan puolesta jne. Nämä muutostoiveet on usein kaivettava esiin lisäkysymyksillä. Valitushan kertoo siitä, mikä on huonosti. Muutoksen kannalta tärkeää on saada tietoa siitä, mitä tavoitellaan. 
Tältä kantilta katsottuna valitukseen voi suhtautua "vakavasti". Tulee valitus sitten omasta tai lähimmäisen suusta, sitä voi käsitellä muutoshalukkuutena: ihminen on tiedostamassa, että hän haluaa asioiden olevan toisin. Omaan tai toisen valitukseen voi vastata miettein tai kysymyksin siitä, millaista muutosta valittaja on haluamassa, miten hän toivoisi asioiden olevan. Muutostoiveiden konkretisointi ohjaa keskustelua "jotain kohti" -tyyppiseksi.

Ilahduin tällaisesta lähestymistavasta, koska se oli minulle aivan uusi ja positiivinen tapa suhtautua valittamiseen. Toisaalta mielestäni olisi hyvä erottaa (ainakin itselleen) kaksi erilaista valitustapaa: aiheelliset ja aiheettomat. Aiheelliset valitukset on juuri tuota, mitä kirjakin kuvasi. Aiheettomat valitukset ovat turhia valitusaiheita, esim. sellaisista olosuhteista valittaminen, joille ei voi tehdä mitään, kuten sää, vuodenaika tai vuorokaudenaika. Ja kun tunnistaa (ainakin itsessään) aiheettomat valitukset niin on helppo tiedostaa, että silloin on uudelleenasennoitumisen paikka!

Syksy on aivan mahtavaa aikaa, sanoi valittajat mitä tahansa!


.
Kirjassa oli myös toinen ilahduttava näkökulma. Nimittäin kiireestä lasi on puoliksi tyhjä/täynnä-tyyppisesti:

On tärkeä oivaltaa, että voimme itse vaikuttaa kiireeseemme. Bodil Jönsson on kirjassaan 10 ajatusta ajasta todennut, että voimme yhtä hyvin kuvitella, että meillä on paljon aikaa, kuin että minulla ei ole aikaa. Ilo ajan paljoudesta ei ole sen enempää väärin kuin ahdistus ajan vähyydestä.
Sitten ihan omaa ajankohtaista pohdintaa itsehillinnästä. Tiedän, että aika monet ovat sitä mieltä, että höyryjen päästely, eli suutuspäissään riehuminen/huutaminen/kiroilu on terveellistä. Itse en pidä höyryjen päästelyä hyvänä asiana, mutta en tietenkään myöskään kiukun patoamista sisäänsä. Mitä sitten? Kiukku on vähän sama asia kuin tuo valittamisjuttu. Se on sisäinen ilmaisu siitä, että jokin asia pitäisi korjata. Vaikka tiedän, ettei pielessä olevia asioita voi korjata riehumalla, on se jostain syystä kuitenkin tosi yleinen tapa yrittää. Sen lisäksi, ettei riehuminen hyödytä, se myöskin saattaa loukata lähimmäisiämme. Joten mitä siis?

Itse tiedän vain yhden toimivan keinon ja se on ennaltaehkäisy. Jos se pettää ja suutun niin, että adrenaliini räjähtää kehooni, niin silloin on kyllä todella vaikea hillitä itseään. Siksi pidän ennaltaehkäisyä paljon paljon tärkeämpänä kuin itsehillintää. Ennaltaehkäisykeinojani ovat vaikkapa tilanteesta poistuminen (fyysisesti liikkumalla tai henkisesti vaikkapa kuuntelemalla musiikkia tai laittamalla korvatulpat korviin), ajatuksen suuntaaminen muualle, tilanteen tarkkailu "etäältä" tai ärsyttävän asian ignorointi - tai hyvässä tapauksessa jopa  positivisointi (loistava verbi vai mitä!).

Tämän perusteella itsehillintä on aivan turha ominaisuus! Mielestäni
itsehillintä on ennemminkin sitä, että osaa laittaa sanansa rakentavasti.

.
Toisinaan nopeasta kiukkureagoinnista voi olla hyötyäkin. Itselleni tööttäämisestä (autoillessa) tai kansainvälisten käsimerkkien käytöstä yhdistettynä kovaääniseen kiroiluun (kevyen liikenteen edustajana) on muodostunut aikamoisen nopea refleksiautomaatio tilanteissa, jossa joku muu käyttäytyy liikennesääntöjen vastaisesti (kuten ajaminen punaisia päin). Jälkikäteen saatan vähän häpeillä "agressiivista" käytöstäni, mutta toisaalta nopea puuttuminen tilanteeseen on saattanut pelastaa omani tai muiden liikkujien henkiäkin!

Minusta olisi kiinnostava kuulla teidän mielipiteitä aiheesta! Oletko höyryttämisen kannalla (jolloin adrenaliini purkautuu helposti, mutta samalla voi yhtä helposti vahingoittaa/loukata toisia), vai onko kiukun nieleminen  mielestäsi korrektia (jolloin vaarana taas henkinen ylikuormitus burn outeineen ym), yritätkö aktiivisesti ennaltaehkäistä tilanteiden kehittymistä (mikä taas on kognitiivisesti haastavampaa) vai onko sinulla vielä jokin muu näkökulma? Vai oletko kenties Herra tai Rouva Viilipytty, joka vain äimistyneenä ihmettelee meuhkaamistarpeisten ihmisten tragikoomista käyttäytymistä?


keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Ajatuskenttä


Sain vihdoin hommattua fillarin tänne Jyväskylään! Vanha kunnon mankeli, jalkajarrulla ja ilman vaihteita. Voi että sillä on kiva liikkua tässä kaupungissa! Poljin illalla nukkumapaikkaani pimeän läpi. Tai no, katuvaloja oli tietysti siellä täällä, mutta kuitenkin syksyn pehmeä pimeys oli vahvasti ympärillä. Tie oli koristautunut kostein, keltaisin lehdin, jotka tuoksuivat lumoavasti. Tuntui raikkaalta ja miellyttävältä.

Olen aina tykännyt pimeästä. Lapsuudenkotini oli keskellä ei-mitään, joten siellä ei myöskään ollut katuvaloja. Opin, että pimeä on ystävä. Jotkut ajattelevat, että pimeä on vaarallista, koska siellä voi lymytä vaikka mitä ahdistelijoita. Itse kuitenkin opin ymmärtämään, että pimeä ennemminkin suojaa tuonkaltaisilta vaaroilta, koska pimeään on helppo itsekin piiloutua, ja potentiaalinen ahdistelija (tai oikeassa elämässä useamminkin piilosleikin etsijä) ei välttämättä edes huomaa, että siellä on ketään, tai jos kuulee ääniä, niin lulee vain, että metsikössä rymyää joku eläin (kunhan tajuaa sammuttaa taskulampun).



Olen taipuvainen ajattelemaan, että ajatukset vetävät puoleensa samankaltaisia ajatuksia. Se on helppo huomata silloin kun ottaa päähän. Aika äkkiä alkaa saada äkäistä vastakaikua ympäriltään. Mutta toimii se toisinkin päin! Siis tottakai saan helposti iloista vastakaikua jos olen itse iloinen, mutta uskon myös, että jos ajattelen negatiivisistakin tilanteista ja niihin liittyvistä ihmisistä hyvää, ja toimin sen perusteella, saan heiltä positiivisempaa vastakaikua ja hekin alkavat toimia positiivisemmin. 

Myönnän tämän näkökulman olevan erittäin sinisilmäinen, etenkin jos olisi kyse noista hämärien iltojen ahdistelutapauksista. Mutta olen selvinnyt jopa niinkin äärimmäisestä tapauksesta kuin raiskausyrityksestä kiitos vilpittömän sinisilmäisyyteni. Tilanteen vakavuudenkin tajusin vasta monen vuoden päästä. Sen voi tietenkin selittää sattumalla tai varjeluksella mutta ajattelen myös, että se mies koki minun olevan niin ”hänen puolellaan” ja uskovani hänestä pelkkää hyvää, että ei vain joko kyennyt käyttäytymään muulla tavalla kuin odotusteni mukaisesti tai sitten se minun hyväntahtoisuuteni vain tarttui häneen.

Illan hämärässä poljin penkkaan ajaneen auton ohitse. Muistin yhtäkkiä erään lukemani kertomuksen, josta myös käy ilmi, miten ajatukset tilanteista ja ihmisistä jollakin tasolla oikeasti leviää ja tarttuu. Kertomuksen nainen oli ajanut ojaan ja loukkaantunut niin pahasti, että irtaantui kehostaan. Hän oli hetken ymmällään ja kun ei tuntenut mitään kipua, alkoi hän katsella ympärilleenuteliaana. Takaa tulevat autot eivät päässeet ajamaan ohitse ja syntyi liikennetukos. Pian nainen kiinnitti huomiota siihen, että ensimmäisten pysähtyneiden autojen ympärillä oli kuin synkänmustia likapilviä ja koska hän huomasi voivansa leijua ympäriinsä, meni hän lähemmäksi katsomaan, mistä likaisuus johtui. Hän huomasi, että autoilijat olivat stressaantuneita ja heitä otti päähän liikenteen takkuaminen ja heidän ajatuksensa ja tunteensa näkyivät likapilvinä. Yhtäkkiä hän huomasi jostakin autojonon perältä nousevan uskomattoman kaunis ja valoisa ”energiapyörre”, kuten hän asian ilmaisi. Hän ihmetteli, mikä se oikein oli ja leijaili katsomaan. Autossa, josta energiapyörre nousi istui ihminen joka rukoili ja siunasi liikenneonnettomuuteen joutuneita! Ei mitenkään ylihartaasti tai supergurusti, vaan aivan normaalilla tavalla. Nainen jäi ihastelemaan tätä kaunista näkyä lumoutuneena, kunnes pelastushenkilöt tulivat paikan päälle elvyttämään häntä (jolloin hänen oli palattava takaisin kehoonsa).

Vesipyörre
.
Minua tämä tarina on puhuttanut paljon. Se antaa helposti ymmärrettävän mielikuvan siitä, mitä ajatus- ja tunne-energia tai ”ajatuskenttä” voi olla. Se paljastaa myös, että ajatuksemme ja tunteemme eivät ole vain päämme sisällä, vaan ympärillämme ja iedostamattamme vaikutamme näiden kautta ympäristöömme ja siinä vallitsevaan ilmapiiriin. Voimme valikoida, ja oikeastaan olemme siitä vastuussakin luommeko ympärillemme harmaanlikaista ärsytyskenttää vaiko äimistävän kauniita valopyörteitä (ja onhan näitä erilaisia ajatua-/tunnekenttiä tietenkin vaikka kuinka paljon muitakin, voin helposti kuvitella, että jokaisella tunteella ja ajatuksella on omanlaisensa).

Kuten kertomuksesta käy ilmi, ei ajatuskenttien luominen ei ole mikään erityiskyky, tai vaadi kummosta ponnistelua. Ihan tavallinen perusv*tutus ja aivan arkinen perusrukous saavat jo aikaan ”näkyviä” muutoksia kunkin henkilön ajatuskentässä. Tällä tavalla asiaa katsoen voi saada jonkinlaisen kuvan siitä, miten herkästi aivan perusajatuksetkin vaikuttavat niin itseen kuin ympäristöönkin. Ja se motivoi minua yrittämään parhaani! Haluan, että ajatuskenttäni on raikas, valoisa ja kaunis. Olen toki kiusallisen tietoinen siitä, etten ole aina onnistunut tässä. Minulle läheiset ihmiset (erityisesti rakas aviomieheni) eivät aina meinaa uskoa, että heidän kanssaan elävä ihminen on se sama joka kirjoittaa tätä blogia. Mutta jos ei muuta, niin ainakin minulla on vahva motivaatio, pyrimys pitää ajatuskenttäni miellyttävänä niin itselleni kuin muillekin. Uskon, että silloin kun onnistun on minulla ja lähelläni olevilla ihmisillä on aika miellyttävä olla! Ja se onkin mitä parhain palautemittari jos silmillään ei näe noita kenttiä... Tosin jos ne oikeasti näkisi, niin olisimme varmasti jokainen vielä enemmän motivoituneita ajattelemaan vain kauniita ajatuksia!