perjantai 31. tammikuuta 2014

Kyllä saa olla kiitollinen!

Kaksi minulle todella suurta asiaa selvisi tänään. Ensimmäinen on tässä: Palkkapäivä! Freelancerina, jolloin palkkiot tipahtelee miten sattuu, en ollut aikaisemmin tajunnutkaan, kuinka helppoa kk-palkansaajan on maksaa laskunsa kuun lopussa! Todellakin, mikä euforia! Tunsin olevani todella siunattu, minä ja koko perheeni! Jollekin ehkä itsestäänselvyys, minulle uskomaton uusi kokemus! :)

Toinen huippuasia, joka taas on ollut minulle nimenomaan täysi itsestäänselvyys, teki itsensä huomioiduksi tänään. Aureliahan on nyt jo neljä vuotta, ja tänään kävimme ihan ihka ensimmäistä kertaa terveyskeskuksessa! Sekin lopulta – Luojan kiitos! – osoittautui vain varmistuskäynniksi. Korvasärky olikin vain paksu vaikkuklöntti! Mutta siellä ollessamme tajusin kuinka todella onnekkaita olemme olleet kun olemme kaikki näin terveitä! Uskalsin ajatella ihan tietoisestkin, että tässä meidän boheemissa ja lapsentahtisessa elämäntyylissä on kyllä oikeastikin jotakin todella arvokasta! Enimmäkseenhän en edes kehtaa julkisesti puhua näistä: luomusynnytys, vauvojen vessahätäviestintä, kestovaipat, kantoliina, sormiruokailu, täysimetys, taaperoimetys, perhepeti, rokotekriittisyys, luomuruokailu, säteilemättömän teknologian suosiminen langattoman kustannuksella, kotiäitiys, steiner-päiväkoti... Näistä melkein jokainen kohta on omiaan provosoimaan lähes kenet tahansa, siksi yleensä pidän asiat omana tietonani. Mutta tämänpäiväisen perusteella voin todeta ilolla itselleni, että aivan mahtavasti on meillä mennyt! Saa olla todella kiitollinen elämälle!

Terveys ehkä tuo hyvän mielen, mutta vähintään yhtä lailla myös hyvä mieli luo terveyttä!



Yks juttu vielä...

Hehkutin viime postauksessa, että jotakin muutosta on tapahtumassa. En tosin vieläkään tiedä mitä kaikkea se vielä tulee tuomaan mukanaan, mutta fyysisellä tasolla se näkyy jo muutenkin kuin raakapiipertelynä (syön kyllä muutakin, mutta parhaiten maistuu raakaruoka).

Oli nimittäin niin, että tämä meidän pikkuruinen kokoperheen kolmiomme alkoi ahdistamaan, kun kaikkialla oli täyttä ja mihin halusitkin mennä, sait ensin raivata muutaman romuläjän tai huonekalun. Tuntui, että elämä Lappeenrannassa oli niin paljon helpompaa, sujuvampaa ja miellyttävämpää, kun stadissa taas kaikki meteli, änkeilytunkeilu, ahtaus, kiire, ym on aivan sietämätöntä. Eikä edes omassa kodissa pystynyt rentoutumaan kun ei sinne mahtunut minnekään. Joten yllättävää kyllä, minulta meni hermot tilanteeseen... Ei se ollut kaunista katseltavaa, enkä todellakaan ole sitä mieltä, että tarkoitus pyhittää keinot. Mutta lopputulokseen olen todella tyytyväinen ja voinenkin kertoa siitä tarkemmin.

Tai no, toisaalta kiukkuenergia on todella aikaansaavaa ja tehokasta. Melkein yhdeltä istumalta laitoin olohuoneemme ja keittiömme uusiksi. Mieheni oli kokoajan toppuuttelemassa, että joo ihan hyvä juttu, mut eiks vois odottaa vähän, käydään rauhassa katsomassa uusia huonekaluja jne. Mutta sellaisessa tilassa ei todellakaan voi odottaa kun vaihtoehtona on toimia. Niinpä siirtelin kirjahyllyt ja kaapit uusille paikoille ja yhtäkkiä meillä onkin tosi paljon tilavampaa ja viihtyisämpää! Ja kyllähän kiukkuisempikin akka sellaisessa ympäristössä leppyy ;) 

Hauska juttu oli, että kun leluvuoret alkoi pänniä ja aloin puhua lelukaapin hankkimisesta (sellaisellekin ilmestyi yhtäkkiä tilaa!), niin ei kulunut kuin puoli päivää kun mieheni ja teinipoika kantoivat olohuoneeseemme niin koon kuin tyylinkin puolesta sopivan lelukaapin! Se oli löytynyt taloyhtiön roskiksesta! Täysin ehjä ja toimiva, vaikkakin ehkä vähän pieni. Toisaalta parempi niin, koska en ajatellut perustaa lelujen keskusvarastoa. Siis aivan huippua, ei tarvinnut lähteä shoppailemaan, kuskaamaan kotiin saatikka kokoamaan kaappia, vaan kaikki tuli todella helposti ja ilmaiseksi! Kyllä elämä on ihmeellistä!

Aurelia, itse neiti järjestelmällisyys oli todella innokas laittamaan lelunsa järjestykseen!
.
Sarjassamme jännät sisustusratkaisut: Aika paljon tilaa säästyy kun kukkahyllyn
sijoittaa seinustalta suoraan ikkunan eteen. Saavat enemmän valoakin!
.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Miten voi olla näin hyvä olo??

Elämä on todella ihmeellistä! Yhtäkkiä havahduin tuntemaan, että mullahan on aivan järjettömän hyvä olo! Kevyt, energinen, rauhallinen, tyytyväinen... Oli pakko ihan pysähtyä miettimään ja analysoimaan mistä tämä oikein johtuu. Ja aion todellakin hyödyntää tämän hyvän fiiliksen hehkuttamalla sitä blogissani, sillä mistä sen tietää minkä nurkan takana seuraavat haasteet jo odottaa. Löysin kyllä joitakin vastauksia tähän hämmästyttävän selkeään hyvänolontunteeseen, mutta niitä varmaan on enemmänkin kuin nämä. Tässähän nämä, ensin päällimmäisimmät, lopussa syvempiä.

Iloa: Hämmästyttävää, minullahan on kavereita! Siis myös täällä kaukana kotoa, Lappeenrannassa, missä olen töissä parhaillaan. Olen aivan mielettömän iloinen, että löysin paikallisen ”ituhippimestan”. Olen saanut jo lyhyessä ajassa sieltä kymmenisen uutta tuttavaa joiden kanssa on helppo ja kiinnostava puhua sellaisista fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin jutuista, joita ei normaalisti kodin ulkopuolella oikein kehtaa mainitakaan. Lisäksi mut on otettu tosi lämpimästi vastaan työpaikallani, Lappeenrannan kaupunginorkesterissa. Siellä on niin mahtavia eloisia ja säpäköitä muusikoita! Ja vielä siitäkin olen tositosi iloinen, että saan tehdä tätä mun juttua – siis musiikkia – työkseni, niinku siis ihan rahasta ja ihan oikeestioikeesti! Se, että ihminen voisi toteuttaa omaa juttuaan ei vissiin ole mikään itsestäänselvyys (vaikka mun mielestä sen kyllä pitäisi olla!), joten siitä on syytäkin olla iloinen ja kiitollinen!

Rauhaa: Yhtäkkiä ei ole muita huolehdittavia kuin itseni, sillä lapset ja koti on mieheni vastuulla ja minulla on vain itseni omalla vastuullani. Hyvä olo tulee vuorenvarmasti myös siitä, että pystyn antamaan itselleni huomiota ja aikaa. 

Siis mitä huomiota ja omaa aikaa?? No, esimerkikri aamuisin herään rauhassa elävöittävän liikesarjan tahtiin, jonka päälle olen vielä meditoinutkin! Olen ottanut aikaa kierrellä kirppareita. Olen käynyt jumpissa, venytellyt, saunonut... Olen jopa antanut hiushoitoaineen vaikuttaa reippaasti sitä normi kymmenensekunttista pidempään! :) Muutenkin olen voinut tehdä arkiaskareet todella leppoisasti, koska eihän mulla ole kiirettä kun on huolehdittavana on vain minä itse. Tiskaaminen ja muu siivoaminenkin on ihan kuin meditaatiota kun sen tekee ihan rauhassa!

Oikeastaan koko Lappeenranta on tosi rauhallinen verrattuna Helsinkiin. Täällä pääsee kävellen joka paikkaan, eli spåraan ei tarvitse juosta tai toisaalta odotellakaan sitä palellen. Ja liikenteen melua ei ole juuri lainkaan, ainakaan näillä nurkilla, missä itse liikuskelen. Oikein kuulee, kuinka lumi narskuu kenkien alla kun kävelee!

"Kotikadullani", ihan keskustassa on vain yksi kaista eikä edes liikennevaloja. 


.
Valoa: Nyt päästään jo varsinaiseen friikahdusaiheeseen ;) Tässä kohti on myönnettävä, että olen havahtunut siihen, että minä olen muuttumassa. Se on tavallaan vähän pelottavaa, koska en tiedä mitä tapahtuu. Kuitenkin tiedostan ajatuksen voiman muuttaa todellisuutta, joten siinä mielessä ei pitäisi olla mikään yllätys. Jos käytän ajatuksen voimaa muuttamaan ajatuksiani positiivisemmaksi, niin kai se nyt jossakin vaiheessa alkaa näkymään fyysisessäkin maailmassa. Luen parastaikaa tosi kiinnostavaa kirjaa biofotoneista, joten helpointa lähestyä aihetta sen kautta (friikahdushan tapahtui jo kauan ennen kirjan lukemista, ja itse asiassa, olenkohan koskaan ollutkaan normaali??). Juu, siis fotonithan on jotain atomien osasia, jotka liittyy valoon ja valon liikkumiseen. Kirjan mukaan biofotonit on kaiken elämän edellytys ja ihmisen keho voi auringonvalon ja keinovalojen lisäksi vastaanottaa biofotoneita ruoan kautta. Fotoneita on erityisen runsaasti kasviksissa, koska ne yhteyttämällä muuttaa auringonvalon fotonit syötävään muotoon. 

Sitten kirja kertoo, että biofotonit tuhoutuu herkästi kun ruokaa käsitellään. Käytännön suomasta pakosta, tai pikemminkin mahdollisuudesta, olen täällä ollessani syönyt pitkälti raakaruokaa – mikä on kirjan mukaan kaikkein fotonipitoisinta ruokaa – sillä kämpässäni ei ole keittiötä. Ja se muutos näkyy fyysisesti (ainakin) tässä: jopa näin pakkaskeleillä on tuntunut niin älyttömän hyvältä syödä paljon raakaruokaa ja kaikenlaisia superfoodeja! Vannoutuneena semipaleokarppaajana (ja nuoruuden vegaaniuudestani traumatisoituneena) en olisi uskonut että tulee tällainen elämäntilanne, että yksinkertaisesti ei vain tee mieli syödä lihaa! Eikä sen puoleen mitään teollisia tai muuten käsiteltyjä ruokiakaan. Toi 75%-suklaalevykin on odotellut kohtalonsa täyttymistä tuossa lipaston päällä jo ties kuinka monetta päivää! Kaikkein pelottavinta ja uskomattominta ja samalla vahvin todiste siitä, että jotain tosi uutta on tapahtumassa on se, että ei tee edes mieli kahvia! Vähän vaikea uskoa, että tällaista voi tapahtua!!! Mitä ihmettä mulle on oikeasti tapahtumassa??!!! Tuntuu, että nyt menee isolla kädellä elämä uusille urille, ja siis ehdottomasti positiivisessa mielessä! Ja todellakin ajattelen, että jos tekee mieli, niin tottakai käyn paikallisilta ählämeiltä hakemassa megakebabmätön tai jotain muuta epäterveellisyyttä jos siltä tuntuu. Mut just tällä hetkellä se ei vaan tosiaankaan mitenkään nappaa. Weird, todella weird!

Valoisa, iloinen ja rauhoittava ajatus on sekin, että pian pääsen kotiin ja kun oon päässyt täällä lataamaan akkuja, niin jaksan varmasti niitä loputtomia prinsessaleikkejä, tiski- ja pyykkivuoria ja muita pois itsestäni -tehtäviä ainakin jonkin aikaa.... :)

maanantai 20. tammikuuta 2014

Bassofiiliksiä maanantaiaamusta

Se on jälleen maanantaiaamu. Kannan kontrabassoa selässäni. Vatsapuolella kannan isoa reppua ja kädessä vielä painavaa matkalaukkua. ”Työn raskaan raatajat”, muistan yhtäkkiä. Sellainen tarra opiskelutoverillani oli sellokotelossaan. Asemalle on alle kilometri, sen kävelee helposti pakkasessakin (yli 10 astetta), ajattelen kun samanaikaisesti muistan, että bussikortti jäi kotiin ja tiedostan kuinka spåra pyyhältää nenän ohitse. Olen vaihtanut matkalaukunkantokättä jo viisi kertaa pysäkin ohi mennessäni ja olen alle puolivälin. Jatkan, mutta alkaa jo kaduttaa, että päätin ottaa aamureippailun näin aikaisin ja näillä lisävarusteilla. Onneksi ei ole liukasta, mietin, kun valitsen oikopolun joka menee pienen kallion yli.

Pakko pitää taukoa. Samalla vilkaisen kelloa. Voi ei, se on jo noin paljon, nyt tuli kiire! Pakko ehtiä! Ajatuksesta saan lisäpontta ja matka jatkuu. Vastaan tulee paljon kiireisiä ihmisiä. Olen heidän kaikkien tiellään. Basso on hirveän iso ja ihmiset kummastelevat ja ehkä säälivätkin. Ähisen ja pidän taas taukoa. Kello on paljon enemmän kun olisin arvioinut. Pääni syöttää ajatuksen: Nyt hävettää. Taas. Miten löydänkin itseni niin usein tällaisesta tilanteesta? Olen maailman friikein ihminen, taas kerran. Mutta miksi, siis miksi??!! Miks mun pitää olla tällanen hullu?!

En ehdi jäädä ihmettelemään vaan kiristän tahtia. Olen viimeisillä voimillani kurvaamassa juna-aseman pihalle kun näen jotakin käsittämättömän hämmästyttävää. Jotakin niin uskomatonta, että unohdan uupumukseni kokonaan ja jalkani lentävät kevyein ja pitkin askelin. Miten voikaan tällaisen näkemisestä saada niin paljon lisää voimaa?!

Se mitä näen on, että juna-aseman ulko-ovesta liukahtaa sisään pienikokoinen nainen kantaen isoa kassia ja KONTRABASSOA! Siis en minä, maailmankaikkeuden ainoa friikein kummajainen, vaan joku muu! Joku... samanlainen! Samanlainen, yhtä hullu kuin minä!

Nyt lähti turbovaihde päälle, sillä olen utelias tietämään kuka muu hullu roudaa bassoa seitsemältä aamulla. Kaikki basistithan tuntevat toisensa, tai vaikkei tuntisikaan, niin silti moikkaavat toisiaan. Hän ei huomaa minua ja olen liian kaukana voidakseni kiinnittää huomionsa. Sitäpaitsi minulla on kiire. Katson tarkkaan, eikä hän näytä keneltäkään tuntemaltani basistilta. Olisi ollut kiinnostava tutustua. Hyppään junaan, johon ehdin juuri sopivasti turbovaihteen ansiosta ja salaperäinen naisbasisti jatkaa matkaansa jonnekin omille salaperäisille reiteilleen.

Ihmettelen kuka tuo basisti oli. Ja vielä enemmän ihmettelen ja hämmästelen sitä voimaa, minkä sain kun näin hänet. Yhteenkuuluvuus, heimolaisuus, yhteensattumus?! Ehkä vertaistukea: tuokin nainen jaksaa ihan hyvin, joten mallia siitä. Vai oliko se ehkä vieläkin enemmän jokin sosiaalinen helpotus joka antoi minulle mahdollisuuden kokea olevani ihmisten silmissä täysin normaali ihminen: Katsokaa vaikka, tuollakin joku roudaa bassoa, ihan perussettiä! 

Onpas tätillä iso kitara!
.
Kyllä on elämä taas osoittanut olevansa todella jännä paikka! Terveisiä toiselle aamuvarhaiselle bassonaiselle! Ja reipasta maanantaita vain kaikille muillekin ;)

torstai 16. tammikuuta 2014

Regressio ja itsereflektio. Pelottaa jo pelkät sanatkin!

Vedin herneen nenään ja regressoiduin hiekkalaatikkotasolle. Sinne, missä lapset eivät tykänneet leikkiä minun kanssani, kun olin niin kova määräilemään ja tietämään. Siellä missä herne nenässä valehtelin ja huusin että en mä olis halunnukaan leikkiä teiän kanssa. Se sama tunne yllätti minut tänään. Kotona. Ja vielä kaikkein tärkeimpien ihmisteni kanssa.

No, onkos tämä nyt joku hyvä juttu, kysyt ehkä ja ihan ymmärrettävästäkin syystä. Vastaukseni on, että tämä ei itsessään ollut sen enempää hyvä kuin huonokaan asia, oli vain asia, mikä tapahtui. Virheitä tapahtuu kaikille. Se, kuinka niihin suhtaudutaan ratkaisee oliko niistä hyötyä vai ei. Eli vaivunko itsesääliin ja toivottomuuteen henkisen edistymisen osalta tai kenties kiellän koko jutun vai mietinkö mikä tämä oli, mitä voin tästä oppia ja mihin suuntaan haluan tästä kehittyä?

Helppo vastaus. Ainakin näin jälkeenpäin. Nyt todistan itselleni, että kykenen itsereflektioon, johon leikki-ikäisenä en ymmärrettävästikään yltänyt.

Mitä tämä siis oli? Tämä oli flashback hiekkalaatikko-minältä. Olin lapsena kaveri joka määräili ja päsmäröi. Se oli minulle täysin luontevaa, en edes tullut ajatelleeksi että muitakin toimintatapoja olisi olemassa. Tein vain aidosti sitä, mitä ajattelin olevan parasta. Oli kerta toisensa jälkeen valtava shokki ja järkytys kun minulle kantautui kautta tai toista tieto, että ilman läsnäoloani kaikilla oli paljon mukavempaa. Minähän olin leikkinyt hyvällä mielellä ja halunnut vain hyvää kaikille. Nykyään ymmärrän kyllä varsin hyvin, etten ollut kovin suosittu leikkikaveri. En itsekään jaksaisi sellaista yhtään.

Aamuinen regressio tuonne hiekkalaatikkotasolle tapahtui kun kuulin minulle sanottavan, että kotona on paljon helpompaa olla kun olen poissa määräilemästä. Näin minä kuulin, mutta en tiedä sanottiinko oikeasti niin.

Paska lapsuus, sitähän voi aina syyttää. En tiedä miksi olin sellainen kuin olin, mutta tiedän sen, että olen kulkenut pitkän matkan ja olen nykyään huomattavan paljon pehmeämpi ja huomaavaisempi ihminen. Tottakai haluan, että ihmiset viihtyvät seurassani ja pitävät minusta. Kukapa nyt tieten tahtoen olisi niin ärsyttävä ja inhottava kuin osaa?
Olisi kyllä mukava juttu jos joku osoittaisi rakkautta ja hyväksyntää paskoistakin ominaisuuksista huolimatta. 

Maailmankaikkeudella oli minulle viesti fillarireitin varrella.
 .
Ja kaikkein parastahan olisi jos se joku olisi minä itse!

Joten kyllä! Aion olla se henkilö, joka rakastaa minua kaikkine näine puutteineen ja temperamentteineen. Tulee heti paljon paremmat lähtökuopat tähän elämä-nimiseen matkaan. Sen voin tästä oppia. 

Ja siihen suuntaan haluan kehittyä, että aina vain menee parempaan. Vaikka onkin tuota... krhm... temperamenttia, niin olenhan jo tähänkin mennessä oppinut toimimaan sen kanssa varsin hienosti. Ja on siitä monissa asioissa ollut valtava etukin. Opin kokoajan suuntaamaan sitä yhä parempiin, eettisempiin ja kannattavampiin asioihin.

Joten tässä vaiheessa voin jo olla kiitollinen tuosta tapahtuneesta, vaikka se tottakai vieläkin hävettää. Mutta itsereflektiohan on pelottavaa juuri sen häpeän takia. Ja ehkä juuri siksi itsereflektio on niin hieno ja tehokas väline itsensä ymmärtämiseen. Loistavaa päivän jatkoa kaikille ja muistakaa rakastaa itseänne! :)

Talvipyöräily on aika mukavaa, ainakin michelinukkovarusteissa :)


tiistai 14. tammikuuta 2014

Ulkoista kauneutta

Päivän ilo, valo ja rauha tuli kaikki samassa pläjäyksessä: ulkoista kauneutta. Kirjaimellisesti siis.

 .
 .
 .
 .
.
Fraktaali
 .
.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Rauhallinen? Minäkö? Ehkäpä!

Valoa tulvi tänään ikkunasta kun heräsin. Toista kertaa. Ensimmäisen kerran heräsin neljältä enkä saanut unta. Nousin ja menin keittiöön lukemaan ja kun muut heräilivät menin rättiväsyneenä päikkäreille. Sitten heräsin klo 12 ja valo sokaisi minut :) Että nukkuminen on kyllä kova juttu!!!! Samoin herääminen valoon :)

Lumenhohtoinen maailma!

Talven ensimmäinen oikea yön yli pysynyt lumihan se siellä sokaisi. Varmasti ilahduttava asia ihan kenelle vain :) Harmi, en tullut ottaneeksi lumikuvia, mutta eiköhän sen luokan uutisesta ole kysymys, että koko facebook on lumikuvia täynnä jo. Ja voihan sitä jokainen kurkata ulos ihan irl myös! :)

Se oli siis päivän valo. Ilo-teema liittyy tällä kertaa siihen minun yhteen harrastukseen jota vähän häpeilen. Ehkä suotta, mutta kuitenkin mulla on usein hieman kylähullun olo kun hiipparoin milloin haaremihousuissa, milloin tutussa ja pallosukkahousuissa tai muuten vain kirkkaihin väreihin pukeutuneena ja kyykin keräilemässä roskia (siis roskikseen, ihan vain tarkennuksena! Sellainen harrastus). Tällä kertaa syntyi vahingossa katsekontakti vastaantulevan tädin kanssa ja siinä kyykiessä se tuntui tosi nololta, todella superspurgulta ja megakyläsekopäältä. Nainen kuitenkin katsoi minua hyvin iloisena ja arvostaen ja sanoi "Kiitos kiitos!" ja hymyilin helpottuneena takaisin. Kylläpä tuli pienestä asiasta todella iloinen mieli! 

Ja toisestakin samaan teemaan liittyen tuli heti korttelin seuraava ilahduttava asia. Aika paljonhan kyykkään sieltä maasta tyhjiä tupakka-askeja ja joskus mietin, että onpa ajattelemattomia nuo tupakoitsijat. Tällä kertaa asialla oli kuitenkin ollut luova, taiteellinen ja tarkkasorminen tupakoitsija:

 .


.
Ilonaiheita riittää kun osaa iloita pienimmistäkin pilkahduksista! :)

Entäpä rauha? Rauhaa todellakin soisin itselleni, mutta tämänhetkisessä hulinassa se on kyllä aika harvinaista herkkua. Niin, olen siis... no... energinen touhottaja ja tapani toimia on tehdä täysillä ja koko sydämellä, usein vielä liian monta asiaa kerrallaan. Mitä enemmän vauhtia, sitä enemmän innostun ja vauhditan lisää. Mutta rauhahan voi olla myös suhteellinen käsite, ja siinä mielessä koen kyllä rauhaa. Meiningin keskellä koen kummallisesti uudenlaisena tunteena, että jonkunlainen perusrauha alkaa versoa sisältäpäin. Mistähän se oikein tulee? 

Jollakin lailla olen alkanut hahmottamaan omaa olemista laajemmasta perspektiivistä. Enkä tarkoita mitään masentavaa "pieru saharassa"-perspektiiviä, vaan se liittyy siihen miksi me ihmiset olemme täällä pallolla, ja ennen kaikkea millaisia asioita olen itse täällä pallolla oppimassa ja tekemässä. Harmillisesti tämä(kin) on vielä niin abstraktilla tasolla omassa päässäni (vai oliko se sydämessä sittenkin?) etten osaa pukea sitä riittävän uskottavasti sanoiksi. No, sen verran voin sanoa, että elämä tuntuu todella tarkoitukselliselta, mielenkiintoiselta ja jännältä tämän asian oivallettuani. Ja samalla kyllä hieman pelottavalta kun oivalsin kuinka valtava vastuu jokaisella on oman elämänsä suhteen. Vastuuhan kyllä toisaalta tarkoittaa juuri mahdollisuuksia vaikka ja mihin! Toivottavasti onnistun palaamaan näihin mietteisiin joskus ja kuulostamaan selväjärkiseltä ja normaalilta. ;D

Kaksi uteliasta pallontallaajaa. Uteliaisuus on myös yksi elämänilon peruspalikoista :)
.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Töissä lepäämässä

Hei jälleen kaikki ihanat lukijat! Olen täällä jälleen! Olen vihdoin päässyt "töihin lepäämään", joten ehdin myös bloggaamaan ;) Olen siis tämän kevään Lappeenrannan kaupunginorkesterissa sijaisena, ja ihan ensimmäistä kertaa elämässäni saan kokea miltä tuntuu olla kuukausipalkan saaja, jännää sekin! :) No, käytännössä tulen kuitenkin oleilemaan eniten Helsingissä, joten reissaamista tiedossa...

On  ollut vähän ikävä tätä bloggausharrastusta, ja paljon on pyörinyt mielessä aiheita, joista voisi kirjoittaa. No, nyt ne on tietenkin jo unohtuneet jo aikoja sitten, mutta onneksi joka päivä tulee uusia hyviä juttuja vastaan. Ajattelinkin, että hetkeksi siirryn filosofoinnista ihan käytännön hommaan, eli bongaamaan mitä hyvää juuri kyseisessä päivässä on tai on ollut. Ja tavoitteena bongata vähintään kolme juttua, teemoina ilo, valo ja rauha. 

Ne arjen pienet ilot, valot ja rauhat siis :) Tässäpä tältä päivältä:

Ilo: 
Löysin Lappeenrannan kirpparilta itselleni lyhythihaisen paidan josta tykkään ja jonka päälle pukeminen tekee iloiseksi! Ehkei tässä mitään superihmeellistä ulkopuolisen mielestä ole, mutta taustallahan on se, että olen yrittänyt ostaa tai edes löytää kivan värisiä ja kroppamalliini sopivia lyhythihaisia paitoja TODELLA pitkään. Siis TODELLA. No nyt löytyi ja hintakin oli 1 euroa! Ehkei ihan uusinta muotia, mutta mitä väliä, tykkään sekä väristä, mallista että tyylistä :)

Taustalla näkyy uusi (tilapäinen tosin) kämppänikin.

Valoa: 
Aamulla olisi luullut olevan pimeää, mutta eipä ollutkaan! Totesin, että juu, taitaa tämä Lappeenranta olla vähän lähempänä siperiaa kuin Helsinki. Onhan täällä kauppojen kyltitkin toisella kotimaisella, joka ei siis todellakaan ole finlandssvenska... ;) Ulkoisen valon voimin on monesti helpompi löytää se sisäinenkin valo. Kaunis valkea peite ei ehkä luxeissa vedä vertoja auringolle (missähän sekin luuraa??!!), mutta kyllä se piristi valtavasti, vaikka ehtikin muuttua loskaksi.


Näkymä kämppäni vessan ikkunasta :)


.
Työmatka <3
.

Rauhaa:
Täältä Lappeenrannasta löytyi aivan täysin sattumalta todella mukava ja viihtyisä superruokapaikka, Cacao Flow! Täältä saa mm. raakapizzaa ja ihanaa chai-pakurikahvia ja edulliseen hintaan, ainakin sille joka on tottunut stadin hintatasoon. Tuntui ihan kuin olisin löytänyt oman paikkani täältä Lappeenrannasta ja heti sain uusia samanhenkisiä tuttuja. Vaikutti mielentilaan todella kohottavasti. Joten en tiedä oliko tämä nyt enemmän iloa, valoa vai rauhaa, mutta ehkä näitä kaikkia :)

 .

.
Joten toivotukseni jokaiselle lukijalle on: Iloa, Valoa ja Rauhaa, mitä ne sitten sinulle tänään ovatkin! :)