sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Sateista juhannusta

Täällä taas! :) Meillä oli niin mahtava juhannus, että päätin ihan ryhtyä bloggaamaan. Oli niin sateista ja kylmää, että päätettiin jäädä kotiin nököttämään. Ja se osoittautuikin todella onnistuneeksi vedoksi! Joskus aiemmin Aurelia leikki kaverin luona hulppeilla barbitaloilla ja minä tokaisin kaverin äidille, että minun lapsuudessani ei tällaisia ollut, vaan teimme kaikki lelut itse vessapaperirullista. No, nyt sadepäivien ratoksi Aurelia yhtäkkiä kyseli, että voidaanko äiti tehdä niitä vessapaperirullaleluja? En olisi kyllä osannut arvata, että kolkytplussasena vielä innostuisin näin paljon askartelusta! Tehtiin pahvilaatikosta nukkekoti ja niistä rullista ja mehupurkeista vaikka mitä huonekaluja. Oli aivan mielettömän hauskaa! Jotain hyvää siitä lamalapsuudestakin on ollut, osaapahan luoda leluja roskista :) Halvempaa, luovempaa, kivempaa ja persoonallisempaa kuin ostaa kaupasta. Vau, olin tosi yllättynyt itsekin!

Pahvilaatikosta tehtiin nukkekoti.
 .
Tosin Petshopit ja Mylittleponyt valtasivat olohuoneen heti.
 .
Paperirullatuolit ja pöytä. Huomaa hienot tapetitkin!
 .
Täytyy sanoa, että mun mielestä tuo mehupurkista tehty glitterisänky on paljon hulppeampi kuin tuo Mattelin muovisänky (vas). Oikealla hopeinen korurasia lipastona.
 .
Käytiin myös kissavahtina siskoni luona. Siellä meitä viihdyttämässä oli Ritu, yksi suloisimmista kissoista mitä oon koskaan hoitanut <3

 .
 .

.
Mahtava, rento löysäilyloma ja tuli justiin tarpeeseen. Tänään lähdetään lähiseutumatkailemaan (bloggaan siitä lisää jos ehdin). Ihan kuin olisi oikeastikin kesä ja kesäloma! :)

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Heppametsässä ja blogihaaste

Täytyy rehellisesti myöntää, että nyt kun en ole päässyt bloggaamaan samaan tahtiin kuin aikaisemmin, myöskin positiivinen ajatteluni on takkuillut. Vähän, että en ole jaksanut vaivautua etsimään hyviä asioita, kun en kuitenkaan pääse kirjoittamaan niistä. Olisi kyllä hienoa taas elävöittää tämä bloggaamisen perinne, nähtäväksi kyllä jää onnistuuko... :)

Päivän hyvät siis :) Tultiin juuri kotiin mummolasta (lapsuudenkodistani). Metsän vehreys ja hevosten lempeys oli niin ilahduttavaa, että koleankylmä syysilmakin tuntui lämpöiseltä ja aurinkoiselta. Tällä hetkellä takasin kotona aurinkokin jo paistaa ja lämmittää, että kyllä se kesäkin vielä tulee :) Tässäpä vähän tunnelmakuvia ja sitten se lupaamani blogihaaste.


Aurelia harjaa pikkuponi Fargoa, takana ratsuissikka Hrima.
 .
Metsään!


.
Haaste tuli samasta teemasta bloggaavalta Elinalta blogista kasvunilo.blogspot.com.

-Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään
-Haastetun pitää vastata haastajan 11 kysymykseen haastetulle
-Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille
-Haastettujen tulee valita 11 blogia, joilla on alle 200 lukijaa
-Sinun tulee kertoa kenet olet haastanut
-Ei takaisin haastamista


No niin, 11 erittäin tärkeää faktaa ;)


1. Eniten tykkään ulkonäössäni sormistani, minusta ne on aivan upeat!
2. Nukun aina korvatulpat korvissa, sillä jääkaapin hurinat ja kellojen tikitykset kiinnittää liikaa huomiota.
3. Haluaisin pelastaa maailman.
4. Käytän aina handsfreeta puhuessani kännykkään, koska päässä alkaa muuten kuumottaa ja humista. Sanokoot anti-folioistit mitä vain, mutta en pidä aivojeni säteilyttämistä kovinkaan tarpeellisena asiana.
5. Fillaroin aina kun mahdollista, kelillä ei niin väliä.
6. Tykkään elämän "hulluista" haasteista, kuten vaikkapa samanaikaisesti kontrabasson, 1 viikon matkatavaroiden, lapsen & lastenvaunujen roudaamisesta julkisissa liikennevälineissä :D
7. Naksuttelen lähes kaikkia niveliä, koska niihin alkaa sattumaan jos en naksuttele.
8. Käyn säännöllisesti hammaslääkärissä noin 10 vuoden välein.
9. Hampaissani on yhteensä kaksi reikää.
10. Imetin lastani 3,5-vuotiaaksi asti. 
11. Sen jälkeen aloin ymmärtää miksi jotkut naiset ottaa silikonit (tissien tilalle tuli nahkapussit).


Maiskis, voikukkia!
.
Sitten ne kysymykset:
1. Paras vuorokauden aika? Aamu, silloin saan eniten aikaiseksi.
2. Mistä unelmoit? Siitä, että voisi elättää perheensä tekemällä asioita, jotka sisimmässä tuntuu tärkeiltä.
3. Kahvi vai tee? Pakurikahvi hasselpähkinämaidolla.
4. Mitä ruokaa laitat mieluiten? Eniten tykkään leipoa ns. "terveyshihhulikakkuja", eli sellaisia mitkä "ei sisällä mitään", mutta on oikeasti täynnä kaikkea mahtavaa, esim raakakakkuja.
5. Mistä olet kiitollinen? Kaikesta.
6. Missä haluaisit olla juuri tällä hetkellä? Musiikkiopistolla, sillä pitäisi mennä sinne valmistautumaan illan konserttiin.
7. Mistä et pidä? Moraalittomuudesta ja epäeettisyydestä.
8. Miten rentoudut? Istahtamalla kahvilaan. Varmaan tehokkaampiakin tapoja olisi...
9. Minne haluaisit matkustaa? Thaimaahan. Ai niin mutta siellä on tilanne päällä... No sitten Bali!
10. Jos saisit kolme toivetta, mitkä ne olisivat? Iloa, valoa ja rauhaa :)
11. Kysymyksiä oli näköjään vain kymmenen :)

Haastan seuraavat 5 blogia, jotka mielestäni bloggaavat kiinnostavista asioista ja kysyn vain viisi kysymystä:

Positiivisuusprojekti
Ja tässä tulee kysymykset:

1. Mainitse kolme asiaa, jotka innostavat?
2. Jos voittaisit lotossa, mitä tekisit rahoilla?
3. Utopistitin unelmasi?
4. Miten piristät itseäsi jos olet väsynyt?
5. Miten haluaisit, että sinua lohdutettaisiin kun olet allapäin?

torstai 22. toukokuuta 2014

Nyt on kesäloma! (mikä se on??)

Vau! Olen ollut poissa blogista ihan kamalan pitkään ja tänne on vain tullut lisää lukijoita ja ilahduttavia kommentteja! Kiitos näistä, tämä inspiroi takaisin elämäniloa jakamaan :) Eräältä bloggaajalta sain kiinnostavan blogihaasteenkin, sen kimppuun käyn myös pian.

Lähdin tänään ajatuksissani meikittä ja hiukset pörrössä liikenteeseen. Sen kunniaksi ei-meikkiä-selfie.
.
Tällä hetkellä olen elämäni ensimmäistä kertaa (kouluvuosien jälkeen) oikealla kesälomalla! Se tuntuu ihmeelliseltä vaikken olekaan osannut heittäytyä vapaaherrattareksi. Työpesti Lappeenrannan orkesterissa loppuu elokuuhun. Ilahduttavaa kyllä, minua pyydettiin jatkamaan orkesterissa ensi syksyksynäkin, mutta perhetilanteen takia oli sanottava ei kiitos. Syksyllä olen taas omien siipien varassa. Se jälleen kerran pelottaa, mutta samalla myös kutkuttaa. Orkesterissa työskentely teki todella hyvää omalle muusikon itsetunnolle, samoin hiljattainen onnistunut koesoitto Turun orkesteriin (paikkaa ei irronnut, mutta muuten olivat oikein tyytyväisiä soittooni). Ideoita tulevaan on valtavasti ja tuntuu jopa siltä, että rohkeuttakin! :)

Kesän ihan parhaimpia ja ilahduttavimpia asioita on se, että pääsee taas mullan kimppuun!
 .
Itse asiassa ajattelin kirjoittaa oikeassa paikassa olemisesta. Kun pelonsekaisesti mietin mitä vastaan Lappeenrannan orkesterin jatkotarjoukseen tuntui vastakkain olevan selkeä työ ja todella epämääräinen ei-mitään (paitsi ehkä työttömyys, lusmuisuus ja saamattomuus). Kun päätös kallistui ei-minkään puolelle, tuntui hetken siltä, että koko elämäntyö meni samalla vedolla vessanpöntöstä alas. Silloin tämä ajatus jysähti kirkkaana päähäni: Kun motiivit ovat eettisesti ja moraalisesti korkeat, olet aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan! Vaikkakin sitten minusta tulisi se syrjäytynyt yhteiskuntapummi, olisi silläkin tarkoitus ja tarjoaisi varsin opettavaisen elämänkokemuksen. Siispä kaikki ovet ovat auki – tai no, paitsi sinne Lappeenrantaan – ja vaikken tiedä mitä isona teen tai minne meen (olipas siinä muuten räppiä kerrakseen!) niin tiedän varmaksi sen, että olen aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan, sillä kaikella on tarkoitus ja kaikesta voi saada jotakin hyvää irti. Aaaamen ;)

Meidän "puutarhatontuntutkin" selvisivät talven yli. Tässä lähettävät hyvää energiaa tuleville tomaateille.

.

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Kateuden tunteesta

Tämä tapahtui niin itsestään, että en ollut yhtään varautunut. Vähän kuin se kahvin lopettaminen. Joskus ajattelin, että "pitäis", sitten vain jonakin päivänä tajusin, että en ollutkaan jaksanut juoda kahvia moneen päivään. Lopetin siis ihan itsestään ja vahingossa! Ihmettelen miten sellaista voi oikeasti tapahtua??! Nyt sitten on jäänyt hupisurffailu ihan tosi vähälle, samalla tavalla ihan itsestään. Ei tarvinnut rääkätä itseään millään facebookpaastolla tai muulla ankeudella. Yhtäkkiä en vain kaipaa virtuaalimaailmaa. Muistin, että oikeassa elämässä on niin paljon kiinnostavia asioita!

Nurja puoli on se, että samalla bloggauskin on jäänyt minimille... Sorry....... Tykkään kirjoittaa ja ajatuksia tulee päivän mittaan paljon, mutta sitten en vain ehdi/jaksa tai edes pääse nettiin. Mutta nyt tämä yksi ajatus on pyörinyt mielessä niin kauan, että vihdoin sain aikaiseksi tarttua hommiin :) Nimittäin:

Kateus. Huomaan välillä, että olen kateellinen aika monille ihmisille. Tai ehkä pitäisi sanoa, tunnen kateuden tunteita (ajatustapa, jota minun on helpompi lähestyä). Tiedäthän, kun toisilla on perheasiat niin kohdillaan ja niin kauniisti laitetut kodit. Ja vielä lähes täydellinen kumppani! Ja menestyvät töissään! Tunnen myös kateutta kun jotkut on niin superlahjakkaita soittajia ja saa huippukeikkoja ja mainetta ja kunniaa ja minä jään ihmettelemään koittaako vuoroni koskaan. Ja sitten on vielä niitä ihmisiä, jotka ovat niin hauskoja ja niillä on niin paljon ystäviä ja ovatpa vielä niin kauniita ja upeita ja vetovoimaisia! Ja itsestä tuntuu, että on niiiin keskinkertainen kaikessa.... ja miksei mulla ole sitä ja tätä ja tuota...! ja onko onni kääntynyt ihan täysin mua vastaan?

.
Mutta! Sain tämän muutettua hyväksi ja suorastaan mahtavaksi fiilikseksi! Nimittäin muutin mielessäni kaikki kateuden tunteet fanituksiksi! :) Heti kun saan itseni kiinni kateellisista ajatuksista muutankin ne fanitusmuotoon! Ja yhtäkkiä koko asetelmasta tuleekin tosi hauska ja innostava! Ihailen ystäväni upeaa perhettä, lahjakkaita lapsia ja kaunista kotia. Fanitan niitä romanttisia aviomiehiä, jotka jumaloivat vaimojaan, mitä huippumiehiä kerrassaan ja mitä mahtavuuksia he keksivätkään!!! Puhumattakaan menestyneistä opiskelukavereistani ja soittokolleegoistani, mitä enemmän he menestyvät, sitä ihanempaa fanille! Ja oooooh vau miten upea tuo kaunotar on, siis ooooh, vau ja oooh! :) 

Myönnän, ei se itsestään tule... Se fanitus siis. Vaikuttaa siltä, että kateus on jossain tosi syvällä. Mutta ajatusleikkinä toimii kuitenkin ja vaikuttaa omaan oloon just niin lohduttavasti ja ilahduttavasti kuin kateuden syövereissä kaipaa! :) Maailma onkin valoisa paikka kun löytyy niin paljon fanitettavaa! :D

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Eteenpäin.

Vihdoinkin! Vihdoinkin koitti se päivä, että huomasin kaiken oikeasti menevän parhaimpaan päin! Se tuli paljon nopeammin kuin odotin. Ja jo nyt tajuan kuinka paljon tuo pohjakosketus opetti ja sellainen aavistus on, että jossakin ehkä ihan lähitulevaisuudessa saan huomata sen todelliset superhyödyt. Facebookissa tuli vastaan tällainen mietelmä, ja tää kuvaa tänhetkistä tilannetta suorastaan pelottavan osuvasti:



Lohdullista on huomata, että omalla asennoitumisella todellakin voin vaikuttaa pohjanoteerauksista ylöspääsemiseen. Sanoisin, että ykkösasia oli se, että kokoajan tiesin hyvän päivän koittavan joskus (edes vaikka kymmenen vuoden päästä). En tiennyt sitä pelkästään teoriatasolla, vaan sydämessä. Myöskin siirryin tietoisesti pois draama queen -tilasta asialliseen ystävällisyyteen, eikä se sitten lopulta edes ollut vaikeaa kunhan olin päättänyt. Vähän kuin olisi vaihtanut vaihteen autossa. Annoin asioiden vain olla toteamalla, että nyt on näin ja odotan kunnes tiedän miten päin tämä jatkuu. 

Siis vau! Täytyy ihan pysähtyä onnittelemaan itseään, sillä tällainen rauhallisuus on ollut mulle aikamoisen vierasta. Ilahduttavaa huomata, että räiskyvyys ja rauhallisuus mahtuu samaan ihmiseen yhtäaikaisesti. Vähän kliseetä, mutta nää ominaisuudet todellakin täydentää toisiaan. Vähänks mä oon hyvä ihminen, hehe ;) Eikun oikeasti! En siis parempi kuin joku muu, vaan ihan vaan hyvä ilman vertailua mihinkään (taistelen päänsisäistä ääntä vastaan, joka väittää, ettei itsestään saa ajatella noin, mutta sanon sille, että ei pelkästään saa, vaan kannattaa ja pitää!).

Nyt on siis näin ja odottelen rauhassa miten asiat etenee. Huh mikä helpotus! Ja se hyvä päivä tulee ihan kohta. Ei mene kymmentäkään vuotta, tiedän sen!

Myöskin taistelin päänsistäistä ääntä vastaan, joka sanoi, ettei kannata ostaa leikkokukkia, koska ne kuihtuu ja rahat menee hukkaan. Sanoin äänelle, että rakastan kukkia ja ne tuovat iloa, valoa ja rauhaa. Olen sen arvoinen. <3 Sitäpaitsi kukat oli reilun kaupan kukkia, joten rahat menivät (ainakin osa niistä) hyvään tarkoitukseen. 
.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Bikoos aim vööti!

Naistenlehtien kutkuttavimmat jutut on ne, missä ihmiset kertovat kuinka elämä on muuttunut hyvään suuntaan jonkun onnettomuuden tai muun kriisin jälkeen. Monet haastateltavat sanovat, että ovat vain kiitollisia kokemastaan, koska se teki muutti heidän elämäänsä. Niin, kyllä kai vaikeat tilanteet jättää syvemmän jäljen kuin helpot tai itsestäänselvät. Niihin kun harvemmin edes kiinnittää huomiota.

Hassua, tai ainakin absurdia on, että tällä hetkellä ihan samanaikaisesti elän todella rankkaa vaihetta ja samanaikaisesti elämä on todella miellyttävää, kuten edellisistä postauksistakin on käynyt ilmi. Mitä ihmettä?

Taitaa olla käynyt niin, että täällä Lappeenrannassa ollessani on joku kotiäitikupla ihmeellisesti puhjennut. Tarkoitan sitä, että pienen lapsen tarpeet on tottakai tärkeämmät kuin aikuisen hoitajan ja äidit nyt vaan tinkivät omista asioistaan lasten takia. Tai ainakin tämä äiti, koska lapsen hyvinvointi tuntuu todella tärkeältä ja omaa ei edes ehdi/muista miettiä. Nämä työreissut tänne itään ovat tuntuneet kuin ihmeelliseltä elämän lahjalta: vihdoin aikaa itselleni! Ja kun on mahdollista istahtaa miettimään, tajuan kuinka paljon omia tarpeita olenkaan työntänyt syrjään! Se, että vihdoin saan mahdollisuuden työstää näitä asioita tuntunuu todella upealta ja mahtavalta. Bikoos aim vööti. Olen huolenpidon arvoinen (eikä siihen oikeasti mitään kosmetiikkaa tarvita). Eikä se kenenkään muun vastuulistalla ole. Korkea aika muuttaa tilanne hyvään suuntaan!

Mutta. Kun tulen takaisin kotiin, omasta hyvinvoinnista huolehtiminen ja niiden kaikkien pinnan alla piilleiden ja unohdettujen tarpeiden hoitaminen ei onnistukaan. Ja siinä on aika monta liikkuvaa tekijää, joista läheskään kaikkiin en voi tällaisenaan vaikuttaa. Näiden tekijöiden takia en voi tilannetta enempää julkisesti avata, mutta sanon vain, että rankkaa on. Lukekoon rivien välistä se jota kiinnostaa.

Haluan ajatella, ja ottaa mallia naistenlehtien kasvutarinoista, että elämän rankat asiat tuovat mukanaan jotakin hyvää. Että ne muokkaavat minua ja opin, kehityn, ymmärrän. Tiedän, että kaikella on puolensa, rankoillakin asioilla. Ne näkyy sitten joskus jälkeenpäin.

Lopuksi täytyy sanoa, että olen todella onnellinen siitä, että saan olla Aurelian äiti! Aurelia on aivan upea lapsi, jonka hoitaminen on minulle todella tärkeä ja sydämessä oleva asia. Kotihommiakin on ihana hoitaa  Aurelian kanssa. <3

Mitä inspiroivinta tiskiseuraa! <3
.
Aurelia tykkää kun on siistiä. Kaapinovetkin putsaantui. Luomu Mommy's little helper <3
 ..
Pimeä talvi on selätetty ja kevät tulee! Tästä metafora omaan elämään.

.
EiköhänKyllähän tästä tulee tähän blogiin joskus sellainen naistenlehtityyppinen onnistumistarina. Sekun taitaa olla siitä näkökulmasta pitkälti kiinni. Tässä siis mennään, hyviä näkökulmia löytäessä :)

tiistai 25. helmikuuta 2014

Pienet asiat ilahdutti ärtymyksen keskellä.

Tänään olen kokenut ärtyisyyttä ja tyytymättömyyttä. Vaikka murheet harvemmin omalla painolla katoavat, tekee vatvominen niistä vain entistä kestämättömämmät. Tuntemuksieni syille en juuri tässä tilanteessa oikein voi tehdä mitään, koska ne ovat osittain ulkopuoliset, ja tässä mielentilassa muutenkaan ei asioita kannata hoitaa. Siispä päätin tietoisesti keskittyä pieniin ilahduttaviin asioihin. Ehkäpä sitten kun mieliala on kohdillaan, syiden korjaamisiinkin on helpompi tarttua.

Tänään ilahdutti erityisesti nämä ihanat pienet asiat:

Syksyllä istuttamamme tulppaanit morjenstivat :)



.
Pyöräkausi on jälleen alkanut.



.
Sain tehdä soittotreenini rauhassa yksin kotona. Nyt olen aloittanut tehotreenin, sillä tulossa on tiukkoja työjuttuja mutta myös koesoitto! Se on ihan parhaimpia tunteita kun treenaa kunnolla ja keskittyen ja huomaa edistymisen! <3


.
Lempparivillapaidastani on vihdoin lähtenyt se ikävä kaupan (tehtaan?) haju!

(kuva puuttuu)

Aurinko antoi kultaisia säteitä.



.
Leikimme metsässä.


.
Ja löysimme ekat metsämansikat! Siis ainakin lehdet :)


.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Menee aivan mielettömän hyvin!

Joskus kauan sitten epävarmana bassonsoiton opiskelijana muistan ihmetelleeni kun kyselin eräältä toiselta basistilta että miten menee ja tämä vastasi leveällä hymyllä ja suorastaan pollean painokkaasti, että "Aivan helevetin hyvin!!!". Ihmettelin mahtoiko tyyppi oikeasti olla sitä mieltä, vai huijasiko hän vain minua vai peräti itseään? Epävarmassa mielessäni ei ollut tilaa vaihtoehdolle, että joku voisi oikeasti olla niin tyytyväinen omaan elämäntilanteeseensa, että vastaisi suoraan vastaavanlaisella tavalla.

"Menee aivan mielettömän hyvin!!!" Nykyään vastaisin kysyjälle varmasti vähintään yhtä leveällä hymyllä, tosin ehkä ilman kirosanaa ;) Olen aivan äärettömän iloinen ja kiitollinen tästä tilanteesta missä olen!!! 

Eli siis mikä?

Ekan kerran kun minua kysyttiin Lappeenrantaan bassonsoittajan sijaiseksi ajattelin, että ei ole mahdollista, kun koko perhe asuu Helsingissä. Kuitenkin enimmäkseen epävarman taloustilanteen ja työttömyyden takia päätin ottaa paikan vastaan ja yrittää parhaani mukaan kestää kaikkea edestakaisin reissaamista ja tilapäistä asumista. Todellakin, olin varautunut pahimman varalle, eli siihen, että se tulisi olemaan rankkaa sekä itselleni että perheelle, mutta että kestäisin sen koska kyseessä olisi vain puolen vuoden setti. Ja tiesin myös, että voisin itse vaikuttaa siihen, kuinka rankkana asian loppupeleissä kokisin. Ja tottakai myös koska tiesin, että vapaaviikkoja olisi kohtuullisen runsaasti tiedossa.

Nyt täytyy todeta, että Lappeenrannassa työskentely on tähän mennessä ollut kaikkea muuta kuin rankkaa. Itse asiassa se on ollut aivan superhuippua!!! Kuvittelin, että Lappeenrannassa olisi yksinäistä ja ankeaa, mutta mitä vielä! Voisin kuvailla osuvasti näin: Lappeenrannassa on niin hyvä meininki päällä, että en ole edes kaivannut nettiä! Voitko kuvitella??! Ei jaksa vaivautua nettiin kun oikeassa elämässä on niin paljon kaikkea kiinnostavaa ja antoisaa! Työ on huippua (vaikkakin käy kyllä työstä), tilapäisasunto on todella jees mutta parasta kaikessa, että paikalliset ihmiset ovat tosi mukavia ja olen saanut paljon enemmän uusia ystäviä kuin minulla koko Helsingissä on! 

Yksi pitkä miinus Lappeenrannassa kuitenkin on. Nimittäin se, että perheeni ei asu siellä. Kotiinpaluu hälyisensekavaan, epämääräiseen Stadiin ja kotiin jossa on viikko oltu ilman äitiä on kuitenkin kerta kerran jälkeen sujunut helpommin. Aluksi se oli ihan kamalaa. Melkein aloin miettimään, että mikä ihme saa ihmisen haluamaan tänne asumaan?? No, täällä sitä vaan ollaan. Ja kotiinpaluuyöllä, saapuessani vihdoin Stadiin, oli maailmankaikkeudella jälleen minulle viesti:

Stadilaisilla töhrijöillä on nykyään ihan ajatusta mukana!

 .
Tykkään tosi paljon näistä "maailmankaikkeuden viesteistä". Se, että käytän niistä tuota nimitystä on osittain vitsiä, mutta kyllä siinä piilee jokunen totuuden siemenkin... Ainakin siinä piilee se, että huomaan nämä positiivissävytteiset töhryt, kun muut menee aivan ohi. Olen siis onnistunut ohjelmoimaan mieleni kiinnittämään huomiota sellaisiin asioihin, joiden ajattelen tuovan minulle iloa ja hyvää mieltä. Jees homma.

Jos ajattelet, että hyvä tilanteeni johtu suotuisista ulkoisista olosuhteista (toisin sanoin tekijöistä, jolle ei itse mahda mitään) täytyy sanoa, että väärin arvattu. Ja tämä olkoon helpotus jokaiselle jonka ulkoiset olosuhteet eivät ole optimaalisen suotuisat. Se ei mennyt niin. Se meni täysin päinvastaisesti. Todellakin: sisäiset olosuhteeni olivat ne suotuisat! Kuten mainitsin, olisi sama tilanne voinut olla kaikin puolin epäsuotuinen. Mutta olin sisäisesti valmis sopeutumaan, etsimään – tai siis löytämään tilanteesta hyvää ja olin myös avoin elämälle. Nämä ovat niitä sisäisiä olosuhteita joiden ansiosta pystyn nauttimaan elämästä! Ja pakko muistuttaa: Sisäisiin olosuhteisiin voi vaikuttaa kaikkein parhaiten jokainen itse, ne ovat tekijöitä joille todellakin mahtaa jotain! Ehkei napin painalluksella, mutta ainakin pienin askelin. Ja kun sen systeemin sitten oivaltaa, on se hämmästyttävän helppoakin. Minultakin se vei aika pitkän aikaa. Tuo alussa mainitsemani tapahtuma taisi olla vuonna 2001. Nyt vihdoin en pelkästään tiedosta vaan sisäisesti ymmärrän ja koen, että ihminen voi todellakin olla aidosti supertyytyväinen omaan elämäntilanteeseensa. Jopa silloinkin kun vesilasissa myrskyää. Ja se on aika hyvä mittari. 

Superhuippua viikonloppua! :)



sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Keväinen tuulahdus

Mentiin takapihalle leikkimään, oli kevättä ilmassa ja huomasin, että kaupunkiviljelmämme istutuslaatikot pilkottivat lumen alta.
.
Uskomatonta! Pari päivää leutoa ja näin paljon elämää!
 .
Mikähän tämä edes on? Toivottavasti kestää pakkasia...
 .
Joku kukkapensaskin oli herännyt. Ihmeellistä!
 .
Minttu!

.
Kevään tuulahdus oli inspiroiva. Muistui mieleen viimekesäinen huippuyllätysprojekti. Inspis ei ihan vastaavanlaiseen asti yltänyt, mutta laitettiin kuitenkin tuumasta toimeen ja maalattiin keittiön seinä :)

Kokenut maalariprinsessa innostui ideasta heti, tottakai :)
 .
Jihuu, kaikkein rumimmat vaatteet päälle, tuumasi pikkuprinsessa.
 .
Kesäylläristä oli jäänyt vähän maalia yli.
 .
Pienen tytön kanssa on niin mukava maalata! :)
.
Piristi kummasti tämä keväinen tuulahdus :)
.

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

perjantai 31. tammikuuta 2014

Kyllä saa olla kiitollinen!

Kaksi minulle todella suurta asiaa selvisi tänään. Ensimmäinen on tässä: Palkkapäivä! Freelancerina, jolloin palkkiot tipahtelee miten sattuu, en ollut aikaisemmin tajunnutkaan, kuinka helppoa kk-palkansaajan on maksaa laskunsa kuun lopussa! Todellakin, mikä euforia! Tunsin olevani todella siunattu, minä ja koko perheeni! Jollekin ehkä itsestäänselvyys, minulle uskomaton uusi kokemus! :)

Toinen huippuasia, joka taas on ollut minulle nimenomaan täysi itsestäänselvyys, teki itsensä huomioiduksi tänään. Aureliahan on nyt jo neljä vuotta, ja tänään kävimme ihan ihka ensimmäistä kertaa terveyskeskuksessa! Sekin lopulta – Luojan kiitos! – osoittautui vain varmistuskäynniksi. Korvasärky olikin vain paksu vaikkuklöntti! Mutta siellä ollessamme tajusin kuinka todella onnekkaita olemme olleet kun olemme kaikki näin terveitä! Uskalsin ajatella ihan tietoisestkin, että tässä meidän boheemissa ja lapsentahtisessa elämäntyylissä on kyllä oikeastikin jotakin todella arvokasta! Enimmäkseenhän en edes kehtaa julkisesti puhua näistä: luomusynnytys, vauvojen vessahätäviestintä, kestovaipat, kantoliina, sormiruokailu, täysimetys, taaperoimetys, perhepeti, rokotekriittisyys, luomuruokailu, säteilemättömän teknologian suosiminen langattoman kustannuksella, kotiäitiys, steiner-päiväkoti... Näistä melkein jokainen kohta on omiaan provosoimaan lähes kenet tahansa, siksi yleensä pidän asiat omana tietonani. Mutta tämänpäiväisen perusteella voin todeta ilolla itselleni, että aivan mahtavasti on meillä mennyt! Saa olla todella kiitollinen elämälle!

Terveys ehkä tuo hyvän mielen, mutta vähintään yhtä lailla myös hyvä mieli luo terveyttä!



Yks juttu vielä...

Hehkutin viime postauksessa, että jotakin muutosta on tapahtumassa. En tosin vieläkään tiedä mitä kaikkea se vielä tulee tuomaan mukanaan, mutta fyysisellä tasolla se näkyy jo muutenkin kuin raakapiipertelynä (syön kyllä muutakin, mutta parhaiten maistuu raakaruoka).

Oli nimittäin niin, että tämä meidän pikkuruinen kokoperheen kolmiomme alkoi ahdistamaan, kun kaikkialla oli täyttä ja mihin halusitkin mennä, sait ensin raivata muutaman romuläjän tai huonekalun. Tuntui, että elämä Lappeenrannassa oli niin paljon helpompaa, sujuvampaa ja miellyttävämpää, kun stadissa taas kaikki meteli, änkeilytunkeilu, ahtaus, kiire, ym on aivan sietämätöntä. Eikä edes omassa kodissa pystynyt rentoutumaan kun ei sinne mahtunut minnekään. Joten yllättävää kyllä, minulta meni hermot tilanteeseen... Ei se ollut kaunista katseltavaa, enkä todellakaan ole sitä mieltä, että tarkoitus pyhittää keinot. Mutta lopputulokseen olen todella tyytyväinen ja voinenkin kertoa siitä tarkemmin.

Tai no, toisaalta kiukkuenergia on todella aikaansaavaa ja tehokasta. Melkein yhdeltä istumalta laitoin olohuoneemme ja keittiömme uusiksi. Mieheni oli kokoajan toppuuttelemassa, että joo ihan hyvä juttu, mut eiks vois odottaa vähän, käydään rauhassa katsomassa uusia huonekaluja jne. Mutta sellaisessa tilassa ei todellakaan voi odottaa kun vaihtoehtona on toimia. Niinpä siirtelin kirjahyllyt ja kaapit uusille paikoille ja yhtäkkiä meillä onkin tosi paljon tilavampaa ja viihtyisämpää! Ja kyllähän kiukkuisempikin akka sellaisessa ympäristössä leppyy ;) 

Hauska juttu oli, että kun leluvuoret alkoi pänniä ja aloin puhua lelukaapin hankkimisesta (sellaisellekin ilmestyi yhtäkkiä tilaa!), niin ei kulunut kuin puoli päivää kun mieheni ja teinipoika kantoivat olohuoneeseemme niin koon kuin tyylinkin puolesta sopivan lelukaapin! Se oli löytynyt taloyhtiön roskiksesta! Täysin ehjä ja toimiva, vaikkakin ehkä vähän pieni. Toisaalta parempi niin, koska en ajatellut perustaa lelujen keskusvarastoa. Siis aivan huippua, ei tarvinnut lähteä shoppailemaan, kuskaamaan kotiin saatikka kokoamaan kaappia, vaan kaikki tuli todella helposti ja ilmaiseksi! Kyllä elämä on ihmeellistä!

Aurelia, itse neiti järjestelmällisyys oli todella innokas laittamaan lelunsa järjestykseen!
.
Sarjassamme jännät sisustusratkaisut: Aika paljon tilaa säästyy kun kukkahyllyn
sijoittaa seinustalta suoraan ikkunan eteen. Saavat enemmän valoakin!
.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Miten voi olla näin hyvä olo??

Elämä on todella ihmeellistä! Yhtäkkiä havahduin tuntemaan, että mullahan on aivan järjettömän hyvä olo! Kevyt, energinen, rauhallinen, tyytyväinen... Oli pakko ihan pysähtyä miettimään ja analysoimaan mistä tämä oikein johtuu. Ja aion todellakin hyödyntää tämän hyvän fiiliksen hehkuttamalla sitä blogissani, sillä mistä sen tietää minkä nurkan takana seuraavat haasteet jo odottaa. Löysin kyllä joitakin vastauksia tähän hämmästyttävän selkeään hyvänolontunteeseen, mutta niitä varmaan on enemmänkin kuin nämä. Tässähän nämä, ensin päällimmäisimmät, lopussa syvempiä.

Iloa: Hämmästyttävää, minullahan on kavereita! Siis myös täällä kaukana kotoa, Lappeenrannassa, missä olen töissä parhaillaan. Olen aivan mielettömän iloinen, että löysin paikallisen ”ituhippimestan”. Olen saanut jo lyhyessä ajassa sieltä kymmenisen uutta tuttavaa joiden kanssa on helppo ja kiinnostava puhua sellaisista fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin jutuista, joita ei normaalisti kodin ulkopuolella oikein kehtaa mainitakaan. Lisäksi mut on otettu tosi lämpimästi vastaan työpaikallani, Lappeenrannan kaupunginorkesterissa. Siellä on niin mahtavia eloisia ja säpäköitä muusikoita! Ja vielä siitäkin olen tositosi iloinen, että saan tehdä tätä mun juttua – siis musiikkia – työkseni, niinku siis ihan rahasta ja ihan oikeestioikeesti! Se, että ihminen voisi toteuttaa omaa juttuaan ei vissiin ole mikään itsestäänselvyys (vaikka mun mielestä sen kyllä pitäisi olla!), joten siitä on syytäkin olla iloinen ja kiitollinen!

Rauhaa: Yhtäkkiä ei ole muita huolehdittavia kuin itseni, sillä lapset ja koti on mieheni vastuulla ja minulla on vain itseni omalla vastuullani. Hyvä olo tulee vuorenvarmasti myös siitä, että pystyn antamaan itselleni huomiota ja aikaa. 

Siis mitä huomiota ja omaa aikaa?? No, esimerkikri aamuisin herään rauhassa elävöittävän liikesarjan tahtiin, jonka päälle olen vielä meditoinutkin! Olen ottanut aikaa kierrellä kirppareita. Olen käynyt jumpissa, venytellyt, saunonut... Olen jopa antanut hiushoitoaineen vaikuttaa reippaasti sitä normi kymmenensekunttista pidempään! :) Muutenkin olen voinut tehdä arkiaskareet todella leppoisasti, koska eihän mulla ole kiirettä kun on huolehdittavana on vain minä itse. Tiskaaminen ja muu siivoaminenkin on ihan kuin meditaatiota kun sen tekee ihan rauhassa!

Oikeastaan koko Lappeenranta on tosi rauhallinen verrattuna Helsinkiin. Täällä pääsee kävellen joka paikkaan, eli spåraan ei tarvitse juosta tai toisaalta odotellakaan sitä palellen. Ja liikenteen melua ei ole juuri lainkaan, ainakaan näillä nurkilla, missä itse liikuskelen. Oikein kuulee, kuinka lumi narskuu kenkien alla kun kävelee!

"Kotikadullani", ihan keskustassa on vain yksi kaista eikä edes liikennevaloja. 


.
Valoa: Nyt päästään jo varsinaiseen friikahdusaiheeseen ;) Tässä kohti on myönnettävä, että olen havahtunut siihen, että minä olen muuttumassa. Se on tavallaan vähän pelottavaa, koska en tiedä mitä tapahtuu. Kuitenkin tiedostan ajatuksen voiman muuttaa todellisuutta, joten siinä mielessä ei pitäisi olla mikään yllätys. Jos käytän ajatuksen voimaa muuttamaan ajatuksiani positiivisemmaksi, niin kai se nyt jossakin vaiheessa alkaa näkymään fyysisessäkin maailmassa. Luen parastaikaa tosi kiinnostavaa kirjaa biofotoneista, joten helpointa lähestyä aihetta sen kautta (friikahdushan tapahtui jo kauan ennen kirjan lukemista, ja itse asiassa, olenkohan koskaan ollutkaan normaali??). Juu, siis fotonithan on jotain atomien osasia, jotka liittyy valoon ja valon liikkumiseen. Kirjan mukaan biofotonit on kaiken elämän edellytys ja ihmisen keho voi auringonvalon ja keinovalojen lisäksi vastaanottaa biofotoneita ruoan kautta. Fotoneita on erityisen runsaasti kasviksissa, koska ne yhteyttämällä muuttaa auringonvalon fotonit syötävään muotoon. 

Sitten kirja kertoo, että biofotonit tuhoutuu herkästi kun ruokaa käsitellään. Käytännön suomasta pakosta, tai pikemminkin mahdollisuudesta, olen täällä ollessani syönyt pitkälti raakaruokaa – mikä on kirjan mukaan kaikkein fotonipitoisinta ruokaa – sillä kämpässäni ei ole keittiötä. Ja se muutos näkyy fyysisesti (ainakin) tässä: jopa näin pakkaskeleillä on tuntunut niin älyttömän hyvältä syödä paljon raakaruokaa ja kaikenlaisia superfoodeja! Vannoutuneena semipaleokarppaajana (ja nuoruuden vegaaniuudestani traumatisoituneena) en olisi uskonut että tulee tällainen elämäntilanne, että yksinkertaisesti ei vain tee mieli syödä lihaa! Eikä sen puoleen mitään teollisia tai muuten käsiteltyjä ruokiakaan. Toi 75%-suklaalevykin on odotellut kohtalonsa täyttymistä tuossa lipaston päällä jo ties kuinka monetta päivää! Kaikkein pelottavinta ja uskomattominta ja samalla vahvin todiste siitä, että jotain tosi uutta on tapahtumassa on se, että ei tee edes mieli kahvia! Vähän vaikea uskoa, että tällaista voi tapahtua!!! Mitä ihmettä mulle on oikeasti tapahtumassa??!!! Tuntuu, että nyt menee isolla kädellä elämä uusille urille, ja siis ehdottomasti positiivisessa mielessä! Ja todellakin ajattelen, että jos tekee mieli, niin tottakai käyn paikallisilta ählämeiltä hakemassa megakebabmätön tai jotain muuta epäterveellisyyttä jos siltä tuntuu. Mut just tällä hetkellä se ei vaan tosiaankaan mitenkään nappaa. Weird, todella weird!

Valoisa, iloinen ja rauhoittava ajatus on sekin, että pian pääsen kotiin ja kun oon päässyt täällä lataamaan akkuja, niin jaksan varmasti niitä loputtomia prinsessaleikkejä, tiski- ja pyykkivuoria ja muita pois itsestäni -tehtäviä ainakin jonkin aikaa.... :)

maanantai 20. tammikuuta 2014

Bassofiiliksiä maanantaiaamusta

Se on jälleen maanantaiaamu. Kannan kontrabassoa selässäni. Vatsapuolella kannan isoa reppua ja kädessä vielä painavaa matkalaukkua. ”Työn raskaan raatajat”, muistan yhtäkkiä. Sellainen tarra opiskelutoverillani oli sellokotelossaan. Asemalle on alle kilometri, sen kävelee helposti pakkasessakin (yli 10 astetta), ajattelen kun samanaikaisesti muistan, että bussikortti jäi kotiin ja tiedostan kuinka spåra pyyhältää nenän ohitse. Olen vaihtanut matkalaukunkantokättä jo viisi kertaa pysäkin ohi mennessäni ja olen alle puolivälin. Jatkan, mutta alkaa jo kaduttaa, että päätin ottaa aamureippailun näin aikaisin ja näillä lisävarusteilla. Onneksi ei ole liukasta, mietin, kun valitsen oikopolun joka menee pienen kallion yli.

Pakko pitää taukoa. Samalla vilkaisen kelloa. Voi ei, se on jo noin paljon, nyt tuli kiire! Pakko ehtiä! Ajatuksesta saan lisäpontta ja matka jatkuu. Vastaan tulee paljon kiireisiä ihmisiä. Olen heidän kaikkien tiellään. Basso on hirveän iso ja ihmiset kummastelevat ja ehkä säälivätkin. Ähisen ja pidän taas taukoa. Kello on paljon enemmän kun olisin arvioinut. Pääni syöttää ajatuksen: Nyt hävettää. Taas. Miten löydänkin itseni niin usein tällaisesta tilanteesta? Olen maailman friikein ihminen, taas kerran. Mutta miksi, siis miksi??!! Miks mun pitää olla tällanen hullu?!

En ehdi jäädä ihmettelemään vaan kiristän tahtia. Olen viimeisillä voimillani kurvaamassa juna-aseman pihalle kun näen jotakin käsittämättömän hämmästyttävää. Jotakin niin uskomatonta, että unohdan uupumukseni kokonaan ja jalkani lentävät kevyein ja pitkin askelin. Miten voikaan tällaisen näkemisestä saada niin paljon lisää voimaa?!

Se mitä näen on, että juna-aseman ulko-ovesta liukahtaa sisään pienikokoinen nainen kantaen isoa kassia ja KONTRABASSOA! Siis en minä, maailmankaikkeuden ainoa friikein kummajainen, vaan joku muu! Joku... samanlainen! Samanlainen, yhtä hullu kuin minä!

Nyt lähti turbovaihde päälle, sillä olen utelias tietämään kuka muu hullu roudaa bassoa seitsemältä aamulla. Kaikki basistithan tuntevat toisensa, tai vaikkei tuntisikaan, niin silti moikkaavat toisiaan. Hän ei huomaa minua ja olen liian kaukana voidakseni kiinnittää huomionsa. Sitäpaitsi minulla on kiire. Katson tarkkaan, eikä hän näytä keneltäkään tuntemaltani basistilta. Olisi ollut kiinnostava tutustua. Hyppään junaan, johon ehdin juuri sopivasti turbovaihteen ansiosta ja salaperäinen naisbasisti jatkaa matkaansa jonnekin omille salaperäisille reiteilleen.

Ihmettelen kuka tuo basisti oli. Ja vielä enemmän ihmettelen ja hämmästelen sitä voimaa, minkä sain kun näin hänet. Yhteenkuuluvuus, heimolaisuus, yhteensattumus?! Ehkä vertaistukea: tuokin nainen jaksaa ihan hyvin, joten mallia siitä. Vai oliko se ehkä vieläkin enemmän jokin sosiaalinen helpotus joka antoi minulle mahdollisuuden kokea olevani ihmisten silmissä täysin normaali ihminen: Katsokaa vaikka, tuollakin joku roudaa bassoa, ihan perussettiä! 

Onpas tätillä iso kitara!
.
Kyllä on elämä taas osoittanut olevansa todella jännä paikka! Terveisiä toiselle aamuvarhaiselle bassonaiselle! Ja reipasta maanantaita vain kaikille muillekin ;)

torstai 16. tammikuuta 2014

Regressio ja itsereflektio. Pelottaa jo pelkät sanatkin!

Vedin herneen nenään ja regressoiduin hiekkalaatikkotasolle. Sinne, missä lapset eivät tykänneet leikkiä minun kanssani, kun olin niin kova määräilemään ja tietämään. Siellä missä herne nenässä valehtelin ja huusin että en mä olis halunnukaan leikkiä teiän kanssa. Se sama tunne yllätti minut tänään. Kotona. Ja vielä kaikkein tärkeimpien ihmisteni kanssa.

No, onkos tämä nyt joku hyvä juttu, kysyt ehkä ja ihan ymmärrettävästäkin syystä. Vastaukseni on, että tämä ei itsessään ollut sen enempää hyvä kuin huonokaan asia, oli vain asia, mikä tapahtui. Virheitä tapahtuu kaikille. Se, kuinka niihin suhtaudutaan ratkaisee oliko niistä hyötyä vai ei. Eli vaivunko itsesääliin ja toivottomuuteen henkisen edistymisen osalta tai kenties kiellän koko jutun vai mietinkö mikä tämä oli, mitä voin tästä oppia ja mihin suuntaan haluan tästä kehittyä?

Helppo vastaus. Ainakin näin jälkeenpäin. Nyt todistan itselleni, että kykenen itsereflektioon, johon leikki-ikäisenä en ymmärrettävästikään yltänyt.

Mitä tämä siis oli? Tämä oli flashback hiekkalaatikko-minältä. Olin lapsena kaveri joka määräili ja päsmäröi. Se oli minulle täysin luontevaa, en edes tullut ajatelleeksi että muitakin toimintatapoja olisi olemassa. Tein vain aidosti sitä, mitä ajattelin olevan parasta. Oli kerta toisensa jälkeen valtava shokki ja järkytys kun minulle kantautui kautta tai toista tieto, että ilman läsnäoloani kaikilla oli paljon mukavempaa. Minähän olin leikkinyt hyvällä mielellä ja halunnut vain hyvää kaikille. Nykyään ymmärrän kyllä varsin hyvin, etten ollut kovin suosittu leikkikaveri. En itsekään jaksaisi sellaista yhtään.

Aamuinen regressio tuonne hiekkalaatikkotasolle tapahtui kun kuulin minulle sanottavan, että kotona on paljon helpompaa olla kun olen poissa määräilemästä. Näin minä kuulin, mutta en tiedä sanottiinko oikeasti niin.

Paska lapsuus, sitähän voi aina syyttää. En tiedä miksi olin sellainen kuin olin, mutta tiedän sen, että olen kulkenut pitkän matkan ja olen nykyään huomattavan paljon pehmeämpi ja huomaavaisempi ihminen. Tottakai haluan, että ihmiset viihtyvät seurassani ja pitävät minusta. Kukapa nyt tieten tahtoen olisi niin ärsyttävä ja inhottava kuin osaa?
Olisi kyllä mukava juttu jos joku osoittaisi rakkautta ja hyväksyntää paskoistakin ominaisuuksista huolimatta. 

Maailmankaikkeudella oli minulle viesti fillarireitin varrella.
 .
Ja kaikkein parastahan olisi jos se joku olisi minä itse!

Joten kyllä! Aion olla se henkilö, joka rakastaa minua kaikkine näine puutteineen ja temperamentteineen. Tulee heti paljon paremmat lähtökuopat tähän elämä-nimiseen matkaan. Sen voin tästä oppia. 

Ja siihen suuntaan haluan kehittyä, että aina vain menee parempaan. Vaikka onkin tuota... krhm... temperamenttia, niin olenhan jo tähänkin mennessä oppinut toimimaan sen kanssa varsin hienosti. Ja on siitä monissa asioissa ollut valtava etukin. Opin kokoajan suuntaamaan sitä yhä parempiin, eettisempiin ja kannattavampiin asioihin.

Joten tässä vaiheessa voin jo olla kiitollinen tuosta tapahtuneesta, vaikka se tottakai vieläkin hävettää. Mutta itsereflektiohan on pelottavaa juuri sen häpeän takia. Ja ehkä juuri siksi itsereflektio on niin hieno ja tehokas väline itsensä ymmärtämiseen. Loistavaa päivän jatkoa kaikille ja muistakaa rakastaa itseänne! :)

Talvipyöräily on aika mukavaa, ainakin michelinukkovarusteissa :)


tiistai 14. tammikuuta 2014

Ulkoista kauneutta

Päivän ilo, valo ja rauha tuli kaikki samassa pläjäyksessä: ulkoista kauneutta. Kirjaimellisesti siis.

 .
 .
 .
 .
.
Fraktaali
 .
.