Bassofiiliksiä maanantaiaamusta

Se on jälleen maanantaiaamu. Kannan kontrabassoa selässäni. Vatsapuolella kannan isoa reppua ja kädessä vielä painavaa matkalaukkua. ”Työn raskaan raatajat”, muistan yhtäkkiä. Sellainen tarra opiskelutoverillani oli sellokotelossaan. Asemalle on alle kilometri, sen kävelee helposti pakkasessakin (yli 10 astetta), ajattelen kun samanaikaisesti muistan, että bussikortti jäi kotiin ja tiedostan kuinka spåra pyyhältää nenän ohitse. Olen vaihtanut matkalaukunkantokättä jo viisi kertaa pysäkin ohi mennessäni ja olen alle puolivälin. Jatkan, mutta alkaa jo kaduttaa, että päätin ottaa aamureippailun näin aikaisin ja näillä lisävarusteilla. Onneksi ei ole liukasta, mietin, kun valitsen oikopolun joka menee pienen kallion yli.

Pakko pitää taukoa. Samalla vilkaisen kelloa. Voi ei, se on jo noin paljon, nyt tuli kiire! Pakko ehtiä! Ajatuksesta saan lisäpontta ja matka jatkuu. Vastaan tulee paljon kiireisiä ihmisiä. Olen heidän kaikkien tiellään. Basso on hirveän iso ja ihmiset kummastelevat ja ehkä säälivätkin. Ähisen ja pidän taas taukoa. Kello on paljon enemmän kun olisin arvioinut. Pääni syöttää ajatuksen: Nyt hävettää. Taas. Miten löydänkin itseni niin usein tällaisesta tilanteesta? Olen maailman friikein ihminen, taas kerran. Mutta miksi, siis miksi??!! Miks mun pitää olla tällanen hullu?!

En ehdi jäädä ihmettelemään vaan kiristän tahtia. Olen viimeisillä voimillani kurvaamassa juna-aseman pihalle kun näen jotakin käsittämättömän hämmästyttävää. Jotakin niin uskomatonta, että unohdan uupumukseni kokonaan ja jalkani lentävät kevyein ja pitkin askelin. Miten voikaan tällaisen näkemisestä saada niin paljon lisää voimaa?!

Se mitä näen on, että juna-aseman ulko-ovesta liukahtaa sisään pienikokoinen nainen kantaen isoa kassia ja KONTRABASSOA! Siis en minä, maailmankaikkeuden ainoa friikein kummajainen, vaan joku muu! Joku... samanlainen! Samanlainen, yhtä hullu kuin minä!

Nyt lähti turbovaihde päälle, sillä olen utelias tietämään kuka muu hullu roudaa bassoa seitsemältä aamulla. Kaikki basistithan tuntevat toisensa, tai vaikkei tuntisikaan, niin silti moikkaavat toisiaan. Hän ei huomaa minua ja olen liian kaukana voidakseni kiinnittää huomionsa. Sitäpaitsi minulla on kiire. Katson tarkkaan, eikä hän näytä keneltäkään tuntemaltani basistilta. Olisi ollut kiinnostava tutustua. Hyppään junaan, johon ehdin juuri sopivasti turbovaihteen ansiosta ja salaperäinen naisbasisti jatkaa matkaansa jonnekin omille salaperäisille reiteilleen.

Ihmettelen kuka tuo basisti oli. Ja vielä enemmän ihmettelen ja hämmästelen sitä voimaa, minkä sain kun näin hänet. Yhteenkuuluvuus, heimolaisuus, yhteensattumus?! Ehkä vertaistukea: tuokin nainen jaksaa ihan hyvin, joten mallia siitä. Vai oliko se ehkä vieläkin enemmän jokin sosiaalinen helpotus joka antoi minulle mahdollisuuden kokea olevani ihmisten silmissä täysin normaali ihminen: Katsokaa vaikka, tuollakin joku roudaa bassoa, ihan perussettiä! 

Onpas tätillä iso kitara!

.

Kyllä on elämä taas osoittanut olevansa todella jännä paikka! Terveisiä toiselle aamuvarhaiselle bassonaiselle! Ja reipasta maanantaita vain kaikille muillekin ;)