lauantai 31. elokuuta 2013

Huippu siivouspäivä!


Dinot Isoäiti ja Isoyksinäinen lähtivät etsimään lastaan Pikkutassua kirpparille.
 .
Meillä on jonkin aikaa asustanut kaksi dinoa. Niiden lapsi, Pikkutassu kuitenkin puuttui. Dinot ja Aurelia olivat hieman huolissaan tämän voinnista, joten olin luvannut, että jos kirpparilta joskus löytyy Pikkutassu, niin ostetaan. Sitten vihdoin koitti kirpparipäivä! Isot dinot lähtivät etsimään pikkuista. Matka oli dramaattinen. Ensin alkoi vesisade, mahtaako kaikki myyjät lähteä kotiin takaisin, pikkudino mukanaan? Ei meinannut löytyä dinoja. Löytyi kuitenkin kiva hattu. 50 senttistä penkoessa iski shokki: missä käsilaukkuni on!!!!?? Puhelin, rahat, avaimet, kaikki! Mitä nyt teen? Kenelle voin soittaa ja mistä? Pitää varmaan sulkea puhelin ja visakortti? Ja mahdollisimman äkkiä. Mutta kuinka? Keneltä pyydän apua ja miten voin soittaa miehelleni? Neuvokas hattumyyjä huomasi asiakkaansa taistelevan paniikkia vastaan, ojensi oman puhelimensa ja kehotti soittamaan kadonneeseen puhelimeen. Tuuttasi pitkään. Mutta ihme! Miellyttävä naisääni vastasi! Voi huojennuksen huojennus!!! Vaihdettiin sijaintitiedot ja lähdin etsimään laukkua. No, pitkän kiertelyn jälkeen se löytyi, se oli ollut muutaman myyntipöydän päässä siitä paikasta, missä huomasin sen kadonneen!  Kylläpä on pienestä kiinni ihmisen selviytyminen!

Kuva Siivouspäivän FB-sivuilta.


.
Kirpputoripäivässä oli mahtava tunnelma sateesta huolimatta. Karhupuisto oli ääriään myöten täynnä porukkaa ja hinnat olivat kaikkialla kohdallaan. Dinoja vain ei meinannut löytyä! Lopulta saimme vihjeen, että karhupatsaan juurella oli nähty myyjä, jolla oli lelulaatikko, missä saattoi olla dinoja. Sinne! Ja kyllä, niin oli! Laatikollinen dinoja! Löytyi kuin löytyikin Pikkutassu ja kaikki sukulaisensa ja kaverinsakin! Myyjä, ikäiseni nainen oli innoissaan. Hän oli pienenä leikkinyt samaa Pikkutassuleikkiä (Maa aikojen alussa -piirretyistä) ja oli ikionnellinen siitä, että hänen rakkaat dinolelunsa saivat jatkaa elämää toisen pienen tytön leikeissä. Hintakin 50snt oli pikkutytön lompakolle juuri sopiva! <3

Tässä onnellinen Pikkutassu perheensä ympäröimänä, vasemmalla Isoisä (kirpparilta löytynyt), oikealla Isoäiti ja Isoyksinäinen.
.
Löytyi sieltä Pikkutassun kaveri ja sen isä ja äitikin. Kyllä oli bileet kun päästiin kotiin!
.
.
Itselleni löysin hauskasti oranssit kengännauhat! Toivottavasti vuorostani voin näillä pelastaa jonkun päivän. Ja ainakin omani :)

Aika outoa ajatella, että noissa kengissä on alun perin ollut HARMAAT nauhat!?!
.
Oli kyllä ihan huippu siivouspäivä! Eikä tarvinnut edes siivotakaan! :)

perjantai 30. elokuuta 2013

Näin pääsin alkuun

Mistä tämä positiivisuusintoilu on oikein lähtöjään? Se ei tosiaankaan tullut äidinmaidosta, ei opittu koulussa eikä opiskeluissakaan. Eikä edes kristillisessä seurakunnassa jossa nuorena ahkerasti kävin. Äitini tosin kyllä opetti jo pienestä, että vaikkei olosuhteita voi aina muuttaa, niin asenteitaan voi aina. Se taisi kuitenkin olla enemmän teoriaa kuin käytäntöä... 

Minun on avoimesti myönnettävä, että suurin positiivisuuteen innostava tekijä on oma mieheni! Olin aluksi aivan yhtä skeptinen kuin kuka tahansa muu. Että sehän on vain itsensähuijaamista ja manipulaatiota. Mitä järkeä on hokea kaiken olevan hyvin jos kuitenkin kaikki on ihan pielessä? Ja miksi kaikki negatiivinen on kiellettävä ja mitä vikaa on olla realisti? Ja.... ja.... ja....

Mieheni Tapio on kiteyttänyt oman ajattelumallinsa ja maailmankatsomuksensa metodiksi nimeltä MindWellness. Se on kyllä selkeästi ollut tärkein vaikuttava tekijä oman polkuni löytämisessä. Tässä ote hänen blogikirjoituksestaan, missä hän tiivistää asiat mielestäni oikein osuvasti ja helposti ymmärrettävästi:
"MindWellness terveysmeditaation
harjoitukset eivät ensisijaisesti yritä
selvittää, mikä ihmisen elämässä on
mennyt pieleen, vaan painottuvat
siihen, mitä hyvää ja ehjää vielä on
jäljellä, minkä varaan voi rakentaa
tulevaisuutta."

"MindWellnessin filosofian mukaan
meitä ei niinkään muuta se, mitä meille
tapahtuu, vain se, miten asennoidumme
asioihin."

"Ihmisen menneisyys ei määrää, mihin
hänellä on tulevaisuudessa
mahdollisuuksia, vaan elämässä on aina
jäljellä runsaasti erilaisia
tulevaisuuden mahdollisuuksia."

"Yleensä ihmisiä pelottaa muutos ja
sitä pyritään jarruttelemaan monin
tavoin. MW-menetelmään perehtyneelle
yksilölle muutos on itsestäänselvyys,
jolloin muutosta ei tarvitse tai
kannata pelätä, vaan sekin (pelkoon
hukattu) energia käytetään
muutosprosessin ohjaamiseen suotuisaan
suuntaan."

Hyvää viikonloppua ja terveisiä kotiin! ;)


torstai 29. elokuuta 2013

Fake it 'til you make it?

Entä jos eniten vituttaa kaikki? Pitääkö, tai voiko edes positiivisuutta sillon vääntää väkisin? Päätin yrittää, ihan piruuttani. Taustaksi kerrottakoon, että kaikki oli huonosti ja... tai no, mitä sitä selittämään, tiedät kyllä tunteen ihan varmasti! Olin pyöräilemässä kun keksin, että nyt väännän väkisin tilanteen hyväksi. Hämmästyttävän usein muuten ajatukseni suoltaa innovatiivisia ideoita juuri fillaroidessa. No joo. Päätin siis, että nyt aion nähdä jotakin mukavaa, sillä sitä varmasti on. Hmmm. Tien vieressä oli pelkkää roskaa roskan perään, siis aivan älyttömän paljon! Otti päähän. Katselin vastaantulevia ihmisiä. No, ehkä ihan miellyttävän näköisiä kyllä. Lenkkeilijöitä ja ulkoilijoita. Mutta eipä silti riemu ratkennut. Halusin löytää jotain konkreettista, ei mitään sellaista, että oi miten hienoa kun maapallolla on happea. Jotain niin konkreettista, että sen voisi valokuvata. Pysähdyin oikein kaivamaan kameran esiin ja surkuttelin sitä, että siitä on tosi pitkä aika kun olen tähän blogiin postannut mitään kuvia arjen hauskuuksia. Positiivisuus on ollut filosooffista ja teoreettista, mutta nyt halusin konkreettista, oikeaa eikä mitään höpötystä.

Sitten aivan arvaamatta ensimmäinen vilaus! Uskomatonta! Se oli niin pieni mitätön juttu, että hymähdin. Pikkuruinen sävähdyttävä juttu, nimittäin vastaantulevalla pyöräilijällä oli kirkkaanoranssit kengännauhat! Siis ooooh...? Mutta siinä tilanteessa, kaikkien roskien näkemisen jälkeen se piristi hämmästyttävästi. Ehkä se oli myös riemua siitä, että sain väkisin väännettyä edes jotain? Mutta se kyllä ihan oikeastikin ilahdutti. Ehkä se oli löytämisen riemua? Kameraa en tietenkään ehtinyt saada valmiuteen kun tyyppi oli jo kaukana, ja tuskin olisin kehdannut pyytää poseeraamaankaan, mutta hetken päästä jouduin myöntämään, että oli virheellinen päätelmä, että roskia olisi kaikkialla. Näinkin pieni ihastuttava roskaton pikkupläntti antoi orastavalle iloisuudelle lisää pontta. Väkisin väännettyä? Ehkäpä, mutta silti ilahdutti.



.
Nyt alkoi hyvät jutut jo päästä liikkeelle. Mahan pohjassa oli jo hetken ollut tyhjä tunne (huono yhdistelmä vitutuksen kanssa!) ja yhtäkkiä muistin, että repussanihan on kaksi oikean omppupuun omenaa jotka sain jostakin kahvilasta joitakin päiviä sitten! Kylläpä muuten kummasti piristi mielialaa niiden popsiminen!



.
No sittenhän se juttu lähtikin jo vyörymään... Joskus piristyksiä tulee odottamattomalta suunalta josta ei tule etsineeksikään. Huomasin, että puhelimeen oli tullut spostiviesti. Joku oli kommentoinut edellistä postaustani ja kiitti siitä vuolaasti. Olipa ajoitus! Mieliala suorastaan pompahti korkeuksiin. Bloggaamisessa on melkeinpä parasta se, että joku lukija on päässyt jujun päästä kiinni siitä, mitä olen yrittänyt ilmaista ja on voinut saada siitä itselleen jotain!


Roskia bongatessa, siis: Tienvarsia kyttäillessä olin poiminut mukaan muutaman panttitölkin. Se tuntui ehkä lähinnä roskienkeräämiseltä, mutta kiikutin ne kauppaan ja sain muutaman kolikon. Vieressä oli kahvila ja hassua kyllä, kun lisäsin kolikot taskustani löytyneisiin, oli siinä tasan kahvin verran! Ilahduttavaa synkronisaatiota se. Maailmankaikkeus suorastaan kutsui kahvittelemaan :) Nyt istun tässä kahvilassa kirjoittamassa (sattumalta oli tietokonekin mukana) ja kohta jatkan matkaa. Tästä kirjoittelusta tuli todella hyvä mieli. Nuo pienet ilahduttavat jutut paisuivat mielessäni sitä suuremmiksi mitä yksityiskohtaisemmin niistä kirjoitin. On se ihmeellistä.

Aluksi epäilin voiko positiivisuutta vääntää väkisin. Näköjään voi! Ainakin tällä kertaa onnistuin. Lisäksi ajattelen juuri nyt, että kun tästä lähden eteenpäin tuonne jumppalaa kohti, bongaan vain lisää ja lisää positiivisia asioita. Kamera ojossa siis! Illalla kun tulen kotiin nettiin, laitan vielä nekin kuvat.

***

Tässähän näitä:


.
Jumpan päätteeksi laitoin vettä palkkarisheikkeriin. Väänsin hanan oikein kylmälle ja valutin tovin, jotta vesi varmasti olisi viileää. No, sheikkeri oli jo täynnä vettä kun muistin: ohjaajien pukkarissa jostain syystä hana toimii toisin päin, kuumasta tulee kylmää ja kylmästä kuumaa. Purkissa oli siis melkein polttavan kuumaa palautusjuomaa! Mutta hauska juttu oli se, että itse asiassa palkkari oli kuumana paljon parempi, maistui ihan vanhan ajan maitokaakaolta! Lämmitti tutisevaa kehoa hauskasti. Saattaa tulla tavaksi... ;)

Kotimatkalla tajusin vielä nämä upeat ilahduttavat kukkaistutukset. Ne ovat olleet paikalla koko kesän, mutta jostain syystä äkkäsin ne vasta nyt.

.
Että semmosta. Loppuilta sujui oikein hyvissä fiiliksissä vaikken enempiä kuvia ehtinytkään (muistanutkaan) napata. Miksi olla myrtsi jos voi olla iloinen? Toimii näköjään samaan tapaan kuin naurujooga: fake it 'til you make it. Ihan ookoo juttu se.

maanantai 26. elokuuta 2013

"Ajattele itsesi miljardööriksi ja rahat tupsahtavat tilille?" Kuinka tehdä toiveista totta.

Wayne Dyerin kirjassa Toiveista totta kerrotaan kuinka kohdistaa ajatuksensa tietoisesti ja sitä kautta vaikuttaa fyysiseen todellisuuteen. Melkoisen ufoa pintapuolisesti ajateltuna, mutta kirjassa kaikki on tosi ymmärretävästi selitetty. Saattaahan se muuten ollakin niin, että miljardööreiksi päätyvät todennäköisimmin juuri ne, jotka fokusoivat koko elämänsä maallisen mammonan kahmimiseen?

Ihan kelpo kirja, kannattaa lukea!


Kirjassa kehotetaan ajattelemaan takaperin, tuntemaan miltä tuntuu kun toive on toteutunut ja vahvistamaan tätä tunnetta jatkuvasti. Mitä vahvemmin, pitkäjänteisemmin ja uskottavimmin pystyt kuvittelemaan itsesi lopputuloksessa, sen paremmin toive toteutuu. Toki kirja painottaa myös sitä, että toiveen on oltava ”sopusoinnussa olemassaolosi lähteen kanssa” (aika kivan neutraalisti ilmaistu!). Tämä kyllä alkaa kuulostamaan suomalaisen tutulta. Me taidamme tosin olla kansakuntana jo unohtamassa tämän vahvan ominaispiirteemme. Ehkä tarvitsemmekin noita ulkomaanpellejäguruja muistuttamaan meitä tästä ”toiveista totta”-kyvystämme. Ai että mikä salaperäinen suomalaisen kansan ominaiskyky? Tieteinkin SISU! :) Siis ajatus siitä että kun riittävän kauan periksiantamattomasti ponnistaa kaikkensa jonkin tavoitteen eteen, niin uskotaan, että kyllä se lopulta toteutuu. Sitähän se Wäinön filosofia juuri on.

Kannattaa tiedostaa, että elämän suuntaansa vaikuttaa eniten jokainen itse.
Kokoajan.


Ymmärrän helposti, että itsensä voi saada terveeksi tai elämänsä voi muuttaa täydelliseksi ajattelemalla. Eihän siihen tarvita kuin ajatuksen fokusointia haluttuun kohteeseen. Mikä laittaa itseni mietteliääksi on se, että ihmiset ajattelevat ajattelemattomasti, siis ajattelemattomuuttaan kohdistavat ajatuksiaan usein johonkin ei-toivottuun lopputulokseen. Tällä mekanismillahan ei ole apinasuodatinta. Ihan sama mihin kohdistaa ajatuksensa, niin aina se vaikuttaa lopputulokseen. Kannattaakin muistaa se vanha totuus, että sun pitää varoo mitä sä haluut koska sä saat sen.

Kuinka ihmeen paljon ihmiset oikeasti ajattelevatkaan itselleen sairautta ja epäonnea!? Kohdistavat ajatuksensa ei-toivottuihin lopputuloksiin ja vielä vahvistavat suuntaa toistamalla asiaa ääneen?! Jos päivästä toiseen kielteisiä asioita, niin sekin on (usein alitajuinen) ilmaisu mihin suuntaan haluaa mennä. Silti aivan yhtä helposti voi ajatella itselleen terveyttä ja onnea. Siis todellakin, aivan samalla metodilla! Väännänpä vielä rautalangasta :) Vertaa millaiseen tulevaisuuteen milläkin ajattelutavalla pyritään:

-Voi ei, taitaa olla flunssa tulossa. → Nyt täytyy pysyä terveenä.
-Eikä, mä en pysty. → Nyt täytyy tsempata ja sitten lepään.
-En mä voi kun mulla on tää xxx vaiva → Kunhan tää xxx on terve niin tulen mielelläni.
-Että, taas mä olin niin tyhmä! → Että, tiedän pystyväni niin paljon parempaan!
-Ei kannata, menee pieleen kuitankin → Tässä on kyllä riskinsä, mutta siitä huolimatta aion tehdä parhaani
-Tästä ei tuu mitään → Mitähän tästä tulee?
-Miks mulle aina käy näin? → Nyt kyllä vihdoin vaihdan toimintamallia!


Kuulostaako tutulta? Minulla on sinulle ehdotus: kiinnitä ajatteluusi huomiota niin kauan kuin muistat. Bongaa kaikki kielteiset ajatukset ja sanomisesti ja tietoisesti käännä ne positiiviseen muotoon edellä mainitun esimerkin tapaan. Heti kun huomaat kertovasi tulevaisuudestasi (tai nykyhetkestä tai jopa menneestä) ei-toivottuun tapaan, muuta ajate välittömästi vastaamaan sitä mitä oikeasti tulevaisuudelta toivot (menneeisyyden ja nykyisyyden kohdalla taas kaiva esiin ne hyvät puolet ja vahvista ajatuksissa niitä).

Hyvä idea, mutta miten voi kokoajan muistaa olla valppaana tämän suhteen? Ensinnäkin, harjoitus tekee mestarin. Sitä odotellessa keksi itsellesi jokin muistikikka. Timanttikruunu toimii aika kivasti ainakin :)



sunnuntai 25. elokuuta 2013

Timanttikruunun tarpeellisuus

On ihanaa nähdä ihmisiä, jotka tekevät sen mitä tekevät koko sydämellään ja suurenmoisella ilolla. Esimerkiksi muistan opiskeluaikoina ihailleeni yhtä opinahjon siivoojaa, joka säteili touhujensa keskellä niin, että melkein teki itsekin mieli vaihtaa ammattia johonkin noin siistiin duuniin... Tai se bussikuski, joka antoi matkustajien harmaalle arjelle kultareunan kuuluttamalla kutkuttavan aidonoloisella stuertin intonaatiolla tyyliin "Hyvät matkustajat, tässä puhuu bussin kuljettaja. Tervetuloa linjalle x paikasta A paikkaan B. Tällä hetkellä ohitamme juuri Pasilaa ja ajonopeutemme on noin xx. Arvioitu laskeutumisaikamme kohteeseen on... olemassa...". Ja entäpä se unicafen partaletti-Simo, joka vuodesta toiseen yhtä antautuneesti ojentaa annoslautasen elegantisti pyöräyttämällä niin, että vielä viiden vuoden päästä asiakkaalle tulee iloinen mieli asiaa muistellessa. Tai vaikkapa se portsari, joka jaksaa hymyillä juoppoasiakkaille koko yön ja heittää liian juopuneet asiakkaat ulos niin tyylikkäästi, että kaikille osapuolille jää hyvä mieli.

Mitä jos itse alkaisin tekemään kaiken minkä teen säteillen, tyylikkäästi, luovasti, innostuneesti. Vaatiskohan sellainen kovasti tahdonvoimaa? Jos käyttäis vähän apuvälineitä? Tyyliin tiskaamaan timanttikruunu päässä tai jotain? Ajatus ainakin tuntuu kutkuttavalta :) Olisin niin suurenmoinen ja innostunut tiskaaja, että kaikki jotka mut näkisi tiskaamassa haluaisivat välittömästi itsekin ryhtyä tiskaamaan! Esimerkiksi mieheni... ;) Itse asiassa voisin kulkea kruunu päässä koko päivän ja säteillä sydämellisyyttä ja uhkua iloisuutta kaikessa mitä teen! Onneksi minulla on varaa mielikuvituskruunuun! Puen sen nyt ylleni ja kokeilen miltä elämä maistuu:



Oho, ryhti ojeni heti! Katselen ympärilleni kiinnostuneena ja uteliaana. Hymyilen. Tietäispä noi mitä mulla on päässä! Sormet liitävät näppiksellä tyylikkään coolisti ja tunnen itseni tärkeäksi :) Olen varmasti niin elegantti ja ylväs, että uhmiksen kiukuttelut ja perheenjäsenten valitukset kimpoavat tiehensä tuosta vain :) Ihan huippukruunu tämä, kokeile vaikka itse, annan sinulle samanlaisen ihan ilmaiseksi! :D


maanantai 19. elokuuta 2013

Mitä jos... ärsyttää?

Mitä jos olisin valo-olento ja asuisin valomaailmassa? Tehtävänäni olisi kehittyä ja oppia lisää, ja jossakin vaiheessa sitten pitäisi oppia negatiivisten asioiden kääntämistä positiivisiksi. Valomaailmassa kaikki on sopusoinnussa ja kaikkialla vallitsee lempeys ja rakkaus. Negatiivisuus olisi olemassa vain teorian tasolla. Kuinka silloin toimittaisiin oppimisolosuhteiden muodostamiseksi? Ehkäpä luotaisiin planeetta, joka toimisi jollakin sellaisella periaatteella, että negatiivisuutta syntyy väistämättä ja itsestään? Vaikkapa sellainen, että kaikki elämä perustuisi elämän tuhoamiseen! Silloin jokainen olento joutuisi taistelemaan omasta selviytymisestä ja ristiriitatilanteet tulisivat siinä automaattisesti. Sitten inkarnoituisimme tällaiseen maailmaan kokemaan tätä kaikkea ristiriitaa oppiaksemme selviytymistä ja ehkä muitakin tärkeitä asioita (vaikkapa arvomaailman säilyttämistä). Jotta oppiminen olisi autenttista ja tehokasta, muististamme pyyhittäisiin kaikki valomaailmaan liittyvä tieto, sillä jos vastaukset tietäisi etukäteen, ei oppimista tapahtuisi.

Millastahan siellä valomaailmassa olis? Googlen kuvahaku onneksi tietää! :)


.
Välillä kun ottaa päähän, että miksi tässä maailmassa täytyy olla ärsyttäviä asioita saatan leikkiä tuollaisella ajatuksella. En tietenkään tiedä onko se totta, mutta ainakin ärsyttävistä tilanteista tulee tosi paljon hauskempia, suorastaan riemuraikkaita kun leikin, että tämä on taas jokin valomaailman koe missä minua testataan kuinka hyvin selviän tästä... Usko tai älä, mutta tällainen leikki tekee hankalista tilanteista suorastaan koomisia! "Ei oo totta... tällasen kokeen ne sieltä valomaailmasta sitten mulle keksi..." ja "just joo, ne tosiaankin tietää mitkä on ne mun heikot kohdat joita pitää testata" ja paras: "Voi hitsi, tietäispä tuo ärsyttävä tyyppi kuinka loistavasti se suorittaa rooliaan tässä ärsyttämiskokeessa!" jne. He heheee hee! :D Elämästä tulee aikamoisen hullunhauska paikka! :D hihiiii...

Kuukkelin näkemys valo-olennon ulkonäöstä.


.
Käytännön vinkkejä kokeessa selviytymiseen sain juuri äskettäin yllättävästi hesarista, laitan pelkän linkin, lyhyeen ja tehokkaan jutun jaksaa kyllä lukea kokonaan :) http://www.hs.fi/

perjantai 16. elokuuta 2013

Hyväksyä vai kehittyä?

Nyt on muotia postata valokuvia synnyttäneen naisen vartalosta blogeihin. Ajatuksena, että hyväksyn itseni tällaisena. Mutta nimenomaan lihanvana tai muuten vain ei-ihanteellisena. Nimittäin saattaa tulla vahvaa kritiikkiä jos postaakin itsestään kuvan, missä näkyy vatsalihakset vaikka onkin synnyttänyt. Itsensä hyväksymisellä tietysti voi tarkoittaa monia eri asioita, mutta kyllä tuo hiukan haiskahtaa tekosyyltä, että ei tarttis huolehtia terveellisestä syömisestä tai harrastaa liikuntaa...

Ensin ajattelin, että mikäpä siinä osallistua blogihaasteeseen. Mutta koska kirjoitan positiivisuusblogia, päätin ottaa henkisemmän näkökulman aiheeseen. Siitä näkökulmasta huomaa vielä selkeämmin, että ”itsensä hyväksyminen” todella on hieman kyseenalainen asia. 

Itseään kuuluu kyllä rakastaa.
. 
Ensinnäkin on muistettava, että ”ei oo kehitystä ilman vitutusta”. Jos olen tyytyväinen tähän tilanteeseen enkä näe mitän parantamisen varaa missään, tyssää henkinen kehitykseni siihen. Siihen tyssää aika moni muukin asia. Elämässähän ei ole mitään muuta varmaa kuin muutos. Muutosta tapahtuu halusi tai ei, ihan vain jo siksi, että aika menee eteenpäin. Ongelmakohta on tässä: jos ajattelen, että mitään ei tarvitse muuttaa, se ei todellakaan tarkoita, että mikään ei muuttuisi. Se tarkoittaa ainoastaan, että en voi kontrolloida muutosta. Ja muutos voi yhtä hyvin olla muutosta parempaan tai huonompaan. Jotta muutoksen suuntaa voisi ohjata, on ratkaisevaa olla tietoinen tästä, eli olla halukas muutokseen. Mitä itsensä tai tilanteensa hyväksyminen juuri ei ole. Kukka Laakso ja Sweaty business kirjoittivat blogeissaan aiheesta osuvasti.

Siltä varalta, että joku luulee minun tarkoittavan itsensä hyväksymättömyydellä jotakin sen tapaista, että itseään pitäisi väheksyä tai pitää huonona kerron että tarkoitan aivan toisin. Sen sijaan ihminen voi kyllä kohdata itsensä rakkaudella, joka sisältää pyrkimyksen suunnata väistämättömän muutoksensa johonkin rakentavaan. Jos joku tarkoittaa "itsensä hyväksymisellä" tätä, niin ookoo sitten! :) Itse kutsuisin sitä ennemmin "kehittymiseksi" niin ei jää tulkinnan varaa.



.
Olen viime aikoina tehnyt valtavan määrän työhakemuksia. Aluksi tuntui suomalaisen kummalliselta, että minä saan, tai oikeammin minun pitää kertoa kuinka hyvä olen. Hetken päästä se alkoi kuitenkin tuntumaan mukavalta ja normaalilta. Luin kirjoittamiani juttuja ja totesin, että kaikki asiat pitävät paikkansa! Olen aktiivinen ja hyvä organisoimaan. Osaan delegoida mutta myös työntää omat käteni saveen. Tapanani on ensisijaisesti vaikuttaa tilanteeseen eikä valittaa tilanteesta. Olen luonteeltani innostuja ja innostaja. Tiedostan kuinka paljon vaikutan työskentelyilmapiiriin ja osaan edistää sitä. Kylläpäs kuulostaa hienolta ja kutkuttavalta!!! :) Sen sijaan työhakemuksessa ei kysytty mitä en osaa ja mitkä ovat heikoimmat lenkkini. Joskus (mutta riittävän harvoin) voisin istua alas ja miettiä niitäkin. En siksi, että voisin hyväksyä ne ominaisuudet vaan siksi, että voin kääntää muutoksen hyvään suuntaan niidenkin kohdalla!

                                    * * *

Tänään on kyllä ollut elämänsuunnan hakemisen kannalta sellaiset vibat, että oksat pois! Kaikki kolme tämänhetkistä suurinta unelmaani (joista en vieläkään ole osannut päättää mihin niistä fokusoisin kaiken energiani: karppikahvilayrittäjä, muusikko vaiko värähtelytutkija) ovat väläyttäneet uusia ja toteuttamiskelpoisia mahdollisuuksia. Se tosin samalla tarkoittaa sitä, että valitseminen on entistä vaikeampaa... ;) Mutta riemastuttavaa se silti on, ja se antaa uskoa siihen, että elämä kantaa! Ei muuta kuin kädet saveen sitten! :)

Ai niin, laitetaan kuitenkin vielä tuo My Beautiful Body -kuva kun satuin sellaisen räpsimään musiikkitalon vessassa (olin vaihtamassa sadevaatteita edustuskelpoisemmiksi...) ja oikeastaan vähän hämmästyin tuloksesta (whaaat??! mun vatsalihakset oikeesti näkyyyyy??!). 

Tältä näyttää itseään rakastava synnyttänyt nainen.

.

perjantai 9. elokuuta 2013

Enkeleitä, onko heitä?

Elän keskellä runsautta ja yltäkylläisyyttä. Saan kaiken mitä tarvitsen. Affirmaatioita, joita olen toistellut erityisen ahkerasti viime aikoina. Lama näkyy myös oman navan ympärillä. Sinänsähän lamaan sisältyy vahva positiivinen mahdollisuus: sellainen, että me länkkärit saatamme tajuta kollektiivisesti, että elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin raha. Kun raha loppuu, huomaamme, että elämä silti jatkuu. Se raha ei ollutkaan kaikki. Elän keskellä runsautta ja yltäkylläisyyttä. Saan kaiken mitä tarvitsen. Sitä kannattaa tilanteen tullen muistutella itselleen.



Tilanne kärjistyi omalla kohdallani tänään hieman yllättävällä tavalla. Olin menossa työhaastatteluun kun menomatkalla tajusin, että rahat riittää vain yhteen suuntaan. Haastattelun jälkeen kotiin oli pakko tulla liputta. Istuin junassa ja pelkäsin. En tarkastajia, vaan koko tilannetta. Rahatilanne on, kuten päätellä voi, hieman haastava. Haastattelussa oli käynyt ilmi, että työ olikin jotakin muuta kuin mainostettiin joten sieltä ei leipää irtoaisi. Tunsin kuinka sisällä oleva möykky vain paisui ja paisui. En edes huomannut milloin itku oli alkanut. Taisin itkeä jo matkalla junaan? Elän keskellä runsautta ja yltäkylläisyyttä. Saan kaiken mitä tarvitsen. Yritin muistella tätä samalla kuin yritin olla pyyhkimättä valuvia meikkejä valkoiseen paitaani.

Kun olin nousemassa junasta tunsin yhtäkkiä lempeän kosketuksen selässäni. Voi ei, ajattelin. Joku tuttu on nähnyt mut ja mä en saa koottua itteäni! Mihin mä pääsen piiloon!? Mutta se oli tuntematon nainen joka sympatiaa säteillen ojensi minulle nenäliinan. Hän jäi samalla pysäkillä ja kulki hetken vierelläni kun kiitollisena pyyhin sotkuista naamaani. Sitten hän katsoi minuun aidosti välittäen ja sanoi "Hyviä päiviä tulee vielä!". "Joo niin tulee" nyökkäsin kiitollisena ja samassa nainen katosi vilinään kuin kunnon vanha perinteinen enkeliklisee.

Elän keskellä runsautta ja yltäkylläisyyttä. Saan kaiken mitä tarvitsen. Tuossa tilanteessa tarvitsin juuri tuota! Ymmärsin myös jälleen kerran kuinka pienen pienillä eväillä me voimme jokainen tukea kanssakulkijoitamme. Toisena kertana on minun vuoroni olla se pelastava enkeli. Täytyy sanoa, että on kyllä suurenmoinen seikkailu tämä elämä. Odotettavissa takuuvarmasti paljon yllätyksiä ja uusia käänteitä. Elän keskellä runsautta ja yltäkylläisyyttä. Saan kaiken mitä tarvitsen. Ja ei, ei tullut tarkastajia. Kiitos elämälle siitä. Ja anteeksi HSL... ;) 

Näillä mennään:






maanantai 5. elokuuta 2013

Unelmointia ja todeksi tekemistä

Luen kirjaa, missä puhutaan kuinka unelmista tehdään todellisuutta. Ymmärrän kaiken oikein helposti, mutta tuntuu oudolta ajatus, että tietääkö muka kaikki unelmansa? Ja onko ihan tavallista, että unelmia on vain yksi? Itselläni ainakin on aika epäselvää, että mitä oikeastioikeasti haluaisinhaluaisin. Pikemminkin on niin, että maailmassa on valtavasti kiinnostavia asioita ja haluaisin tehdän kaikkia. Vaikka tiedän, että se ei onnistu. Yhden unelman toteuttaminen varmasti onnistuu lopulta kun on riittävän sisukas, mutta entä jos suuria unelmia on kolme, viisi tai kymmenen? Minusta tuntuu, että on tarpeen valita yksi, johon suuntaa kaiken energiansa. Mutta se onkin haastavaa, sillä jos valitsen tämän, en voikaan toteuttaa tuota ja jos valitsen tuon, täytyy unohtaa tuo kolmas jne.

Yeah, but first decide it...

Heräsin tänään neljältä erään unelman inspiroaatiossa ja aloin surffata nettiä läpi, että kuinka sitä voisi lähteä toteuttamaan. Sitten myöhemmin tänään sainkin kutsun erääseen aivan toiseen juttuun joka myöskin kiinnostaa. Ja just tällä hetkellä kiinnostaisi eniten tehdä vielä jotakin ihan muuta... On se elämä ihme paikka, mistähän sitä vielä itsensä löytää? :D

Unelmasta voi tehdä totta, ymmärrän sen. Pitäisi nyt sitten vain päättää mikä se unelma on ja toivoa, että se säilyisi riittävän kauan totetuakseen...

Jos tästä heräsi jotakin ajatusta, tai kenties olet itse miettinyt vastaavanlaisia, niin olisin kyllä hyvin utelias kuulemaan että mitä ja kuinka!


perjantai 2. elokuuta 2013

Ainainen onnenpekka

Viikon teema tuntuu olleen töihinpaluu. Jopa kaupassa mainostettiin töihinpaluueväitä ja tottakai facebookissa aihetta ruodittiin vilkkaasti :) Hämmästyttävää on kuinka erilaisia näkökulmia asiaan liittyy ja kuinka ruoho on aina vihreämpää toisella puolella. Ymmärsin, että työhön meneminen loman jälkeen on jotakin aivan hirvittävän kauhistuttavaa. Joku ajatteli, että töihinpaluupäivä oli työttömien onnenpäivä. Hmph. Työttömälle töihinpaluupäivä olisi ehkä voinut ollakin onnenpäivä, jos se todella olisi tarkoittanut paluuta työelämään. Työttömyyttä jatkava saattoi ehkä ennemminkin ajatella, että nimenomaan töihinpalaajilla oli onnenpäivä. Mikä oikein saa ihmisen usein kuvittelemaan, että oli tilanne kuin päin vain, niin se oma tilanne tuuppaa olemaan negatiivinen ja luullaan, että toisilla on asiat huomattavasti paremmin. Mikä hyöty on siitä, että minä olen kateellinen sinulle ja sinä minulle?

Millä tavalla voi päästä kateuden tunteesta eroon? Ekana tulee mieleen, että ainakin valitsemalla sen tilalle jokin muu miellyttävämpi tunne. Yksi aivan opeteltavissa oleva tilalle otettava tunne on iloitseminen toisen menestyksen puolesta. Saatan vaikkapa itse tässä (työttömän) elämäntilanteessa tuntea hienoista kateutta niitä entisiä opiskelutovereitani kohtaan, jotka ovat päässeet upeisiin oman alansa töihin. Juuri niihin, joihin itsekin haluaisin. Mutta jos ajattelen heitä porukkana joka on tuhonnut omat työmahdollisuuteni alan takuuvarmasti katkeroitua aika pian. Sen sijaan kun ajattelen heitä jokaista yksilönä, muistellen lämmöllä jokaista ihanaa persoonallisuutta, ajatellen heidän erilaisia elämän- ja perhetilanteitaan osaan olla vai iloinen ja onnellinen heidän puolestaan. Kuinka mahtavaa, että tuonkin loistotyypin elämäntilanne ratkesi noinkin onnistuneella tavalla! Ja kuinka hienoa, että tuolla toisella menee noin lujaa! Ja niin edelleen.

Ei oo reiluu! Vai onko sittenkin? Ehkäpä ainakin niin kauan kuin ajattelee, että toisen onni ja menestys voi olla omakin ilo. Miksi ei!?


Olin eilen hyvin pitkästä aikaa orkesterin kanssa konsertoimassa. Nautin siitä aivan suunnattomasti! Ehkä parasta orkesterisoitossa se on kaikkien soittajien salaperäinen yhteissynkronoituminen jossa kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Siihen päälle lisättiin vielä upeaa japanilaista musiikkia ja haltioitunutta yleisöä, niin se on kyllä ihan parhautta! Taidan olla oikea onnenpekka kun saan tehdä tätä työtä – edes silloin tällöin! :)

La Tempesta.