Regressio ja itsereflektio. Pelottaa jo pelkät sanatkin!

Vedin herneen nenään ja regressoiduin hiekkalaatikkotasolle. Sinne, missä lapset eivät tykänneet leikkiä minun kanssani, kun olin niin kova määräilemään ja tietämään. Siellä missä herne nenässä valehtelin ja huusin että en mä olis halunnukaan leikkiä teiän kanssa. Se sama tunne yllätti minut tänään. Kotona. Ja vielä kaikkein tärkeimpien ihmisteni kanssa.

No, onkos tämä nyt joku hyvä juttu, kysyt ehkä ja ihan ymmärrettävästäkin syystä. Vastaukseni on, että tämä ei itsessään ollut sen enempää hyvä kuin huonokaan asia, oli vain asia, mikä tapahtui. Virheitä tapahtuu kaikille. Se, kuinka niihin suhtaudutaan ratkaisee oliko niistä hyötyä vai ei. Eli vaivunko itsesääliin ja toivottomuuteen henkisen edistymisen osalta tai kenties kiellän koko jutun vai mietinkö mikä tämä oli, mitä voin tästä oppia ja mihin suuntaan haluan tästä kehittyä?

Helppo vastaus. Ainakin näin jälkeenpäin. Nyt todistan itselleni, että kykenen itsereflektioon, johon leikki-ikäisenä en ymmärrettävästikään yltänyt.

Mitä tämä siis oli? Tämä oli flashback hiekkalaatikko-minältä. Olin lapsena kaveri joka määräili ja päsmäröi. Se oli minulle täysin luontevaa, en edes tullut ajatelleeksi että muitakin toimintatapoja olisi olemassa. Tein vain aidosti sitä, mitä ajattelin olevan parasta. Oli kerta toisensa jälkeen valtava shokki ja järkytys kun minulle kantautui kautta tai toista tieto, että ilman läsnäoloani kaikilla oli paljon mukavempaa. Minähän olin leikkinyt hyvällä mielellä ja halunnut vain hyvää kaikille. Nykyään ymmärrän kyllä varsin hyvin, etten ollut kovin suosittu leikkikaveri. En itsekään jaksaisi sellaista yhtään.

Aamuinen regressio tuonne hiekkalaatikkotasolle tapahtui kun kuulin minulle sanottavan, että kotona on paljon helpompaa olla kun olen poissa määräilemästä. Näin minä kuulin, mutta en tiedä sanottiinko oikeasti niin.

Paska lapsuus, sitähän voi aina syyttää. En tiedä miksi olin sellainen kuin olin, mutta tiedän sen, että olen kulkenut pitkän matkan ja olen nykyään huomattavan paljon pehmeämpi ja huomaavaisempi ihminen. Tottakai haluan, että ihmiset viihtyvät seurassani ja pitävät minusta. Kukapa nyt tieten tahtoen olisi niin ärsyttävä ja inhottava kuin osaa?

Olisi kyllä mukava juttu jos joku osoittaisi rakkautta ja hyväksyntää paskoistakin ominaisuuksista huolimatta. 

Maailmankaikkeudella oli minulle viesti fillarireitin varrella.

 .

Ja kaikkein parastahan olisi jos se joku olisi minä itse!

Joten kyllä! Aion olla se henkilö, joka rakastaa minua kaikkine näine puutteineen ja temperamentteineen. Tulee heti paljon paremmat lähtökuopat tähän elämä-nimiseen matkaan. Sen voin tästä oppia. 

Ja siihen suuntaan haluan kehittyä, että aina vain menee parempaan. Vaikka onkin tuota... krhm... temperamenttia, niin olenhan jo tähänkin mennessä oppinut toimimaan sen kanssa varsin hienosti. Ja on siitä monissa asioissa ollut valtava etukin. Opin kokoajan suuntaamaan sitä yhä parempiin, eettisempiin ja kannattavampiin asioihin.

Joten tässä vaiheessa voin jo olla kiitollinen tuosta tapahtuneesta, vaikka se tottakai vieläkin hävettää. Mutta itsereflektiohan on pelottavaa juuri sen häpeän takia. Ja ehkä juuri siksi itsereflektio on niin hieno ja tehokas väline itsensä ymmärtämiseen. Loistavaa päivän jatkoa kaikille ja muistakaa rakastaa itseänne! :)

Talvipyöräily on aika mukavaa, ainakin michelinukkovarusteissa :)