Mitä tarkoittaa antaa anteeksi? Ei se ainakaan ole sitä, että ryhtyy teeskentelemään, että ei haittaa. Entä miten voi antaa anteeksi, ellei loukannut henkilö pyydä anteeksi? Eikö minulla ole oikeus olla loukkaantunut jos minua on loukattu? Tai ainakin oikeus olettaa, että minulta pyydetään anteeksi ja kadutaan huonoa toimintaa? Pitäisikö anteeksiantaminen tai saaminen ansaita, jotenkin hyvittämällä tekonsa? Miksi antaa anteeksi ja jos niin miten? Tällaisia mietin ja yhtäkkiä lukiessani jälleen yhtä erinomaista kirjaa (Caroline Myss: Toipumisen taito), sieltä tuli tällainen sanoma:
Anteeksianto tarkoittaa yksinkertaisesti luopumista niistä negatiivisista tunteista, joita tapahtuma ja siihen liittynyt henkilö tai henkilöt ovat aiheuttaneet.
Eli tiedostan aiheutuneen pahan mielen ja negatiiviset tunteet ja sitten vain luovun niistä? Miten? Teoriassa tiedän kyllä: siirtämällä ajatusten fokusta positiivisiin ja hyviin kohteisiin. Mutta jos on loukkaantunut olo, niin ajatusten siirtäminen muualle ei tosiaankaan ole niin helppoa... Tosin kuka sanoi, että sen pitäisi olla?
Ja koska elämä kulkee omaa rataansa, löysin pian itseni tällaisesta tilanteesta. Oli loukkaantunut olo ja tunne, että minua kohtaan oli käyttäydytty huonosti. Aikani kuohuttuani ja kaiken itutuksen keskellä tein kiinnostavan ajatustyön. Ensin kuvittelin, ikään kuin fiktiivistä tarinaa, että millaista olisi ja miltä tuntuisi luopua negatiivisista fiiliksistä vaikkei asianosainen ollutkaan pyytänyt anteeksi. Ensin negatiivisuusminä laittoi kaikin voimin vastaan: mutta eikö se vahingoita minua jos luovun tästä negatiivisesta tunteesta? Sehän tarkoittaa, että alistun olemaan huonon käytöksen uhri jos en vaadi anteeksipyyntöä?? Eikö minun pidä pitää kiinni oikeudesta olla luokkaantunut sekä ilmaista loukkaantumista, jotta loukkaaja ymmärtäisi tehneensä huonosti? Sitten kuvittelin millaiselta näytti tilanne, missä päähenkilö oli luopunut loukkaantumisfiiliksestä ja unohtanut koko asian. Taas negisminä yritti pitää pintaansa, että sehän on itsensä huijaamista ja asioiden lakaisemista maton alle, mikä vain johtaa katkeroitumiseen.
En voinut kuitenkaan olla huomaamatta, että tämän fiktiivisen tarinan päähenkilö muuttui kevyeksi ja iloiseksi luovuttuaan negatiivisista tunteistaan. Hän käytännössä vain jätti ne ajattelematta ja ajatteli sen sijaan muita asioita. Hän löysi sitältään niin paljon kaikkea muuta hienoa ja valoisaa ajateltavaa, että hänelle tuli hyvä mieli. Ja heti kun hänelle tuli hyvä mieli, hän halusi antaa kaiken anteeksi! Halusi jättää huonot fiilikset siitä syystä, että oli paljon mielekkäämpää ja kivempaa olla hyvissä fiiliksissä! No, arvannet varmaan kuinka kävi: Tämä fiktio oli hyvin helppo muuttaa todellisuudeksi! :)
Minulle tuli hyvä mieli ja ymmärsin, että tämä koko luokkausasia kokonaisuudessaan olikin hieno ja arvokas elämän oppitunti! Ei ollut helppoa työstäytyä siitä läpi, mutta miksi olisikaan pitänyt? Koska jouduin ponnisteemaan tulosten eteen, myös samalla opin paljon. Jos se olisi ollut helppoa, olisin tuskin huomannut koko asiaa. Tällaisten asioiden oppiminen on sellaista henkistä pääomaa, että se on huomattavasti enemmän kuin jos laittaisi rahaa pankkiin :) Osuvaa on, että tätä kirjoittaessani ei ihan oikeasti oikeasti edes muista, mikä oli tämä minua loukannut asia josta luovuin!!! Maton alus siis ilmeisen puhdas :) Lainaan jälleen Caroline Myssiä:
Kriisin (tai minkä tahansa negatiivisen tilanteen, oma huom.) todellinen merkitys on, että se paljastaa meille, mitä meidän on opittava itsestämme. On typeryyden huippu syyttää draaman muita näyttelijöitä siitä, että he auttavat opettamaan meille sen, mikä meidän on opittava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti