Reissuterveisiä

Keskisuomalainen 17.4.

Terveisiä Jyväskylästä! Tämä on mukava kaupunki, välillä räntää tulee vaakatasossa ja taas pian aurinko paistaa. Ja kun ei osaa päättää kumpaa, niin sitten lunta ja aurinkoa yhtä aikaa. Ihmiset ovat rauhallisia ja mukavia. Minulla oli täällä kaksi asiaa toimitettavana ja molemmat menivät todella hyvin :) Haastattelu yliopistoon ja rentoutuskonsertti. Olin suorastaan häkeltynyt saamastani palautevyörystä konsertin jälkeen. Ihmiset siis todellakin tykkäsivät. Näin kun tekee juttuaan artisti maksaa-periaatteella, niin palaute on kyllä äärimmäisen tärkeä jaksamisen kannalta. Nyt tuntuu, että todellakin kannatti tulla!

 

Haluan kertoa hauskan jutun :) Konsertti- & haastattelupäivänä lähdin työntelemään Aureliaa päiväunikävelylle. Oli harmaata ja tuulista ja hupun raosta näkyi vain ilmassa kiitäviä valkoisia räntäviivoja. Pääni kävi ylikierroksilla yrittäen samalla valmistautua englanninkieliseen haastatteluun sekä illan konserttiin. Tajusin, että päänsisäinen meteli olisi parasta hiljentää mahdollisimman pian, sillä huomasin, että ajatteluhälinäni häiritsi päänsisäistä alitajuisempaa valmistautumisprosessia. Hämäsin pinta-ajatteluani laskemalla mielessäni takaperin sadasta yhteen. Se on juuri sopivan haasteellista, ettei voi päästää mieltää metelöimään samalla. Toimi. Ykkösen jälkeen pää hiljeni ja prosessi jatkoi pyörimistään jossakin pinta-ajattelun ulottumattomissa. Tajusin, suorastaan kuulin päänsisäisen äänen, että minun tehtäväni tässä tilanteessa on vain pysyä rauhallisena. Kaikki muu on jo hoidossa. Tuntui hienolta ja pysähdyin keskelle räntäisää katua sulkien silmäni. Samassa tuntui kuin olisin seissyt kirkkaassa valopatsaassa imemässä itseeni virtaa. Se oli niin hienoa, että en malttanut lopettaa. Siinä tilassa herkistyin kuulemaan (tai kuvittelemaan) muiden ihmisten ajatuksia. Nauroin ääneen, kun kadun toisella puolella joku ajatteli: "Voi kotiäitiparkaa. Meinaa nukahtaa pystyyn." He he heee :DDD

Toisia pieni lumisade huhtikuun puolessavälissä ei haitannut yhtään.

 

Olemme huseeranneet bassokolleegani sekä tämän tyttären Pinjan - kummityttöni! - luona. Ja Jyväskylässä asuva mummo on auttanut lapsenhoidossa. Kaiken kaikkiaan käytännön järjestelyt ovat toimineet loistavasti! Basson ja lapsen kanssa matkustaessa voisi olla toisinkin... :) Aurelia on ollut aivan innoissaan Pinja-kaverista sekä kolmesta kissasta, jotka hän heti nimesi isi-, äiti- ja beibikissaksi :D

Elämä ja eläimet opettajina

Hups, on ollut niin paljon hyvää, etten ole ehtinyt kirjottaakaan :) Eli hyvää on ollut se, että olen mennyt nukkumaan monena päivänä yhtäaikaa Aurelian kanssa (enkä siis ole voinut bloggailla yötä myöten). Ihan mahtavaa tekee nukkuminen kyllä! Sitä pitäisi ehdottomasti harrastaa enemmän! :) En välttämättä muuten saisi aikaiseksi mennä niin aikaisin nukkumaan, mutta onneksi on tuollainen pieni tyttö, jota nukuttaessa niin helposti nukahdan itsekin ja autuaasti unohdan tiskit ja pyykit (ja bloggaukset).

Nukkuminen on ihanaa!

 .

Tänään on taas ollut mita ihanin päivä! Hanget ovat litistyneet ja aurinko lämmitti ihanasti. Ja ennen kaikkea: ihmiset olivat hyvällä tuulella! En tiedä onko minulla jo jokin salaperäinen leima otsassa vai muuten vain vahvat vibat, mutta nykyään minun ei edes tarvitse enää aloittaa jutustelua pysäkeillä ja busseissa ja kaduilla, vaan ihmiset tulevat minulle höpöttelemään! Tykkään siitä aivan valtavasti ja ilahdun joka kerta :) 

Joskus aikoja sitten minua otti päähän, kun Tapio aina alkoi juttelemaan ventovieraitten kanssa, varsinkin jos nämä olivat sen näköisiä, ettei voisi vähempää kiinnostaa. Nykyään arvostan hänen tätä piirrettä paljon. Nykyään ihmiset ovatkin sen näköisiä, että niitä kiinnostaa ja joskus oikeastikin ilahtuvat hänen jutuistaan. Kuten bussissa kun Tapio pyysi poikaansa siirtymään, että "täti" pääsee ohitse. Sen jälkeen hän nauroi hyväntahtoisesti ja kysyi "tätiltä", eli nuorehkolta naishenkilöltä "Eikös olekin kivaa olla täti!". Tyttö nauroi leveästi ja totesi "Joo on, tämä olikin ensimmäinen kerta!". Koko muuten hiljainen matkustajapoppoo tuntui hymyilevän tälle tätineitsyytensä menettäneelle naiselle :)

Kukkuuu!

.

Löysin muuten punaisen langan eräästä "ikävästä" elämäntilanteesta! Pitkään harmitti, että kun samaan aikaan valmistuin Sibelius-Akatemiasta sekä jäin äitiyslomalle, niin putosin koko soittoskenestä täysin. Enää ei pyydetty keikoille eikä tullut muutenkaan mitään soittokyselyjä enkä päässyt koesoittoihinkaan. 

Nyt yhtäkkiä, selittäessäni rentoutuskonserttiasiaa ystävälleni tajusin, että tämä "kartalta putoaminen" oli todella suureksi siunaukseksi! Selitin miten rentoutuskonsertti-idea naksahti kirkkaasti päähäni jo vuonna 2005. Jos silloin tajusin, että tämä on minun juttuni ja aivan mahtava sellainen, mutta en vain ryhtynyt toteuttamaan ideaa, koska oli niin paljon opiskeluja ja keikkoja ja opetusta ja piti treenata koesoittoihin ja soittokokeisiin ja... Kun kuulin selittäväni ystävälleni: "Nyt kun ei sitten ole ollut mitään tekemistä, niin aloin vihdoin tekemään jotain tämän idean eteen", tajusin! Bingo! Juuri näin, elämä järjesti minut sellaiseen pisteeseen, että minun oli mahdollista aloittaa tämä juttu. Kelkasta putoaminen oli mitä hienoin onnenpotku, sillä muutoin en olisi vieläkään ryhtynyt tekemään asian eteen mitään!

Kun tuntuu, että "elämä potkii päähän", niin on hyvä muistuttaa itselleen, että jälkeenpäin katsottuna tämä kaikki voikin olla mitä parhain onnenpotku! Jos tilanteet tuntuvat hankalilta, voi aina lohduttautua ajatuksella, että kaikella on tarkoituksensa ja elämän hienoimmat ja opettavaisimmat oppitunnit ovat yleensä juuri näitä haastavia tilanteita ja että jälkeenpäin saatamme olla hyvin kiitollisia siitä, mitä olemme saaneet käydä läpi!

Me ihmiset voitais ottaa oppia :)

Metsänpeikkoja

Hieno viikonloppu Hangon (Santalan) metsissä Mia-Mommon, eli äitini luona kylässä :)

Mian Hrimahevonen herättää kunnioitusta.

Myös Eléa-serkku ja Veronica-täti olivat kylässä.

Eléa ja Aurelia ovat mainio leikkipari. Tässä he pääsivät käsiksi Mia-Mommon nappipurkkiin. Työnjako oli heti selvä: Eléa kaataa napit lattialle ja Aurelia kerää napit purkkiin :)

Mia-Mommon rumpu.

 Yhtäkkiä olin hyvin kiitollinen itselleni siitä, että niin tarkasti valikoin aina luomusertifioitua meikkiä :)

Kun äidin silmä vältti...

Mia-Mommon luona on sellainen ihmeellinen ominaisuus, että siellä todellakin on pimeää yöllä. Siis mustaa! Niin pimeää, että kun on sammuttanu valot nukkumaan mentäessä ei erota onko silmät auki vai kiinni. Ja aamulla kun heräsimme, saimme odotella sisällä yhdeksään asti, että pääsemme katsomaan hevosia. Mutta aamuhämärässä olikin aivan ihana taianomainen tunnelmansa (jonka olisi varmasti pystynyt vangitsemaan jollakin superkameralla...) kun lähdimme viemään hevosille aamupalaa.

Se on muuten aika pian joulu, nyt sen voi jo huomata täällä kotonakin :) Jee! :) Saapi nähdä, millainen raakajoulu tästä tulee, sain nimittäin vähän inspiraatiota tästä blogista.

 

Luukku tulikin juuri sopivasti automatkailun teemaan :)

Luukku  19

Älä valita, saat valita!

Yläasteenaikainen liikunnanopettajamme tykkäsi ulkoliikunnasta: "Se on varusteista kiinni". Lausahdus herätti paljon mielipiteitä ja olin varmasti aika vähemmistössä kun tuumasin, että opehan puhui ihan totta. Muistan itsekin ärsyttäneeni valittajakavereitani muistuttamalla heitä, että "se on asenteesta kiinni". Mutta WTF??? Siis kun kerran voi valita onko joku kivaa tai paskaa, niin minkä ihmeen takia joku, tai yleensäkään kukaan haluaa valita, että on ihan paskaa?? Siksikö, että valitus ja paskafiilis on miellyttävää? Ehkä jos on masokisti?? Vai siksikö, ettei tiedetä, että ihanoikeasti saa itse valita?

Ha haaa!! Jee! :) Meillä oli ihan superhauskaa tämänpäiväisessä pimeässä räntätyrskyssä! :) Kuravaatteet ylle ja menoksi! Lits läts lätäkköön! Kumpparit jalassa on mahtavaa!

Oli kyllä jo korkea aika saada talvirenkaat alle. Ja ihan itse päkersin! Siinä kyllä auttoi, että sain siskoltani lainaan vaaleanvihreät omenakuvioiset tositytön renkaanvaihtohanskat!

Niin, olimme tosiaan siskoni perheen luona kylässä. Renkaat nimittäin sijaitsivat siellä, koska autokin on heidän. Ja sielläpä oli kivaa kun kaikilla oli kaveri :) Minä juttelin siskoni kanssa, ukkomme paransivat maailmaa keskenään, pikkutytöt pitivät yhdessä omaa showta ja Aurelian tiikerikin sai kaltaisensa toverin.

Sitten vielä päivän luukku. Se on nimeltään: "OMG - they exist!" :D

Luukku 5

Mysa, va e de på finska??

Joidenkin mielestä marraskuu on kuukausista ankein. Itse olen aina tykännyt siitä. Pimeydessä on puolensa, nimittäin koskaan ei kynttilät loista yhtä upeasti kuin pimeässä! Ruotsin kielessä on sana, jolle en ole onnistunut keksimään suomennosta, joka kuvaa sitä ihanuutta, mitä pimeässä on. Verbinä se on "mysa" (lausutaan myysa) ja adjektiivina "mysig". Jos haluaa myysata, voi sytyttää kynttilöitä, kääriytyä lämpimään vilttiin, käpertyä takkatulen ääreen tai pehmeään nojatuoliin, juoda hyvää teetä, lukea jotakin kivaa, silittää kissaa tai rakasta ihmistä, syödä (raaka)suklaata, kuunnella ihanaa musiikkia, jutella tai vain olla omissa ajatuksissaan. Ruotsi-suomi-sanakirja antaa suomennokseksi verbin myhäillä  :P Hmm... Synonyymisanakirja taas antaa myhäilyn synonyymeiksi hymyillä tai äännähdellä tyytyväisesti, leppoisasti, muhoilla, myhähdellä. Eihän se ole sama kuin mysa! Kertokaahan minullekin, jos tiedätte mysigille jonkun hyvän suomennoksen. Käpertyminen, lämpö ja pehmeys on ainakin oleellinen osa myysaamista. Ja kissat ovat siinä hommassa mestareita. Kuvat pöllitty jostakin (ruotsalaisesta) blogista, tässä linkki.

Taidan kyllä tietää, mistä marraskuumyönteisyyteni juontaa juurensa... Tietysti siitä, että olen jousimies ja minulla on kohta synttärit :) Se on kiva juttu se. Meni vuosia, etten jaksanut muistaa edes omia synttäreitä, saati kutsua ketään edes kahville, mutta nyt kun olen hurahtanut noihin raakakakkuihin, olen ymmärtänyt, että kaikki kissanristiäismahdollisuudet pitää hyväksikäyttää, nehän ovat oivallinen syy kakkuun! Sitäpaitsi yhtä paljon syitä tarvitsee sille, että voi kutsua mukavia ihmisiä kylään! Täälläpäin ystävät eivät soita ovikelloa, ainoastaan lupatarkastajat ja mormoonit. Siksi ystävät pitää kutsua kylään. Ja kissanristiäiset ovat juuri parhaita tekosyitä sille :) 

Hakusanalla "mysig dukning". Myhäilevä kattaus?? :)

Kyllä muuten tuntuu mahtavalta olla kotona reissun päältä, syödä terveellisiä hihhuliruokia, tehdä liikuntatreenejä, viedä Aurelia hoitoon ja hoitaa itse sillä aikaa tekemättömät asiat. Tuntuu todella minulle sopivalta! Vielä kun saan tiski- ja pyykkivuoret valloitettua, niin kyllä kelpaa :)

Huomenna on muuten jälleen rentoutuskonsertti. Sekin on kivaa :) Sinne on ilmoittautunut aika paljon ihmisiä, mutta jos joku blogilukijoista innostuu osallistumaan, niin mahtuu kyllä! Lisätiedot täältä. Tai no, laitetaan koko mainosjuliste tänne, kun se on aika hieno :)

Oikea Bambi

Metsäisen pyörätien poikki loikki peura. Siis ihan oikea äitibambi! Pari hyppyä ja se oli kallion päällä ja sinne se jonnekin katosi. Peurasta tuli mieleen aivan sydäntä pakahduttava tarina oikeasta bambista. 

Muutama vuosi sitten äitini mies, metsästäjä, näki metsäreissullaan pysäyttävän näyn. Pikkuinen bambi oli tuupertunut heinikkoon mutta oli vielä nipin napin hengissä. Metsästäjä katsoi pelokasta pikkubambia silmiin ja vaikka metsästäjän mielensä yritti muistuttaa peurapaistista, hän ymmärsi, että tätä pientä avutonta elämää ei voi jättää heitteille. Niinpä iso mies nosti pienen bambin syliinsä ja vei sen kotiin. Bambi oli kylmästä jäykkä ja hyvin uupunut, ei jaksanut nostaa päätänsäkään. Yhdessä äitini kanssa mies laittoi saunan miedolle lämmölle ja teki bambille leposijan sinne. Antoivat lääkeruiskulla vettä suuhun ja vain toivoivat parasta. Usean tunnin päästä pieni bambi nosti päätään. Hänellä oli nälkä. Kaupan maito ei kelvannut, ei edes laimennettuna. Pieni sai lisää vettä pahimpaan nälkäänsä. 

Metsästäjämies lähti autolla hakemaan vuohenmaitoa läheiseltä tilalta. Matkalla osti myös mitä erilaisempia tuttipullon suuosia. Ja pieni bambi söi ja vahvistui. Muutaman päivän päästä hän oli jo täysissä voimissaan ja alkoi tutkailla uutta kotiaan. 

Ville. Lähiseudun ihmiset suorastaan pyhiinvaelsivat äitini olohuoneeseen ihailemaan pientä Villeä. Ville nautti huomiosta ja häntä sai silittää. Hän kasvoi koko sen kesän ihmisäidin hoivissa. Äitini on hevoskuiskaajamestari ja sitä taitoa hän hyödynsi opettaessa Villelle peurojen tapoja, että hän todellakin on peura eikä ihminen. Tullessaan sukukypsäksi poikavasat poistuvat äitinsä reviiriltä. Näin kävi ja sen jälkeen Villeä näkyi aina vain harvemmin. Välillä bambineidin seurassa. Ja hyvä niin, sillä jotkut naureskelivat, että mitä teette sängyssä nukkuvalle peurallenne kun sillä on metrin leveät sarvet eikä enää mahdu ovista kulkemaan.

Aluksi Ville tutustui luontoon koiravaljaat päällä. Ettei vain loikkisi eksyksiin.

.
Äitini ja miehensä laittoivat aika paljon rahaa ja hyvin paljon omaa työaikaa pienen elämän pelastamiseen. Ville oli kuin pieni vauva ja vaati etenkin alussa hyvin paljon hoivaa. Saivatko he mitään vaivan palkaksi? Eivät. Mutta eivät sitä kaivanneetkaan. Tai oikeastaan saivat. Melkeinpä kaikkein parhaimman palkan mitä voi saada. He saivat kokemuksen syvästä ja pyyteettömästä rakkaudesta eläinlajirajojen yli. Rakkaus elämää kohtaan oli suurempa kuin rahallinen menetys tai kiitoksen saaminen! He saivat elää ja jakaa sitä ja kaikki "pyhiinvaeltajatkin" saivat kokea sitä. Olin itsekin yksi heistä :) Tuo vahva ja pyyteetön rakkaus, mitä pieni elämä ja sen pelastaminen ilmensi oli meille kaikille enemmän kuin olisimme voineet kuvitellakaan!

Katso näihin tummiin silmiin! <3

Ja hei, näin tänään myös ketun! Se oli pulskassa kunnossa ja sillä oli upea oranssi turkki. Luulin sitä ensin karanneeksi suomen pystykorvaksi. Aika hienoa asua kaupungissa, jossa on metsää ja metsän eläimiä!

Värejä, hevosia, muumeja, ilmapalloja....

Mikä upea syyspäivä! Aurinko porotti ja koko maailma loisti kirkkaissa väreissä. Vaahterat ovat juuri nyt aivan huikeita! Saisinpa vielä vaatekaappini, tai oikeammin ulkovaatteeni näissä ilahduttavissa sävyissä! :)

Lisäksi tämä hieno päivä toi mukanaan myös monia mieltä piristäviä yllätyksiä. Ja kaikki ihan ilmaiseksi, kuten hienoimmat asiat kuuluu ollakin :) Varsinkin tuo pieni rakas palleroinen oli niin tohkeissaan, että nukkui melkein 3h päikkärit ja illallakin simahti saman tien.

Leikkipuistoilu oli erinomaisen värikäs kokemus tänään. Ilma maistui niin ihanan kirpeän raikkaalta ja puutkin olivat aivan liekeissä :)

 .

.

Yhtäkkiä kotimatkalla nurmikkoa kyni kaksi pientä ponia, valkoinen ja täplikäs! (olivat kai lomalla viereisestä sirkuksesta) Voi miten symppiksiä olivat, kun nautiskelivat aurinkoisesta syyspäivästä ja vihreästä nurmesta!

Täplikäs poni maastoutui täplikkään vaahteran taakse.

Kaksi uteliasta pikkupalleroa.

  
Etteikö siinä olisi jo seikkailua kerrakseen... :) Mutta jymy-yllätys odotti vielä: Kauppakeskuksessa oli muumeja! Pieni tyttö oli aivan ymmyrkäisenä ja niin tohkeissaan. Konsertin päätteeksi sai mennä halaamaan muumeja. Pientä tyttöä se jänskätti kovasti.

Rokki-ilme, vaiko peräti Pikku Myy -ilme!?  :)

Perus shoppailijoita...

Aina lempeä ja rauhallinen muumimamma <3

Paikalla ollut klovni näperteli monimutkaisia ilmapalloja :)

Siis onks tää nyt koira vai hevonen??