Kaunis päivä tänään!

"No ihan varmasti sataa vielä ja mulla on shortsit päällä" sanoin jumppakaverille kun hän kyseli tiesinkö sataako vielä. Just. Menin ulos ja eipäs satanutkaan. Kannattiko olla pessimisti? No eipä ei. Vanhat negaatiot tulevat kuin itsestään. Voisikin kokeilla uudenlaista ennakkoluuloa. "Mun tuurilla kyllä salettiin paistaa aurinko", "jätin sadevarusteet kotiin, joten tuleekin varmasti oikein aurinkoinen päivä!" jne. Enimmäkseenhän asiat menevätkin hyvin, emme vain niin helposti tule huomanneeksi sitä. Enimmäkseen löydämme tarvitsemamme, ehdimme bussiin, puhelin toimii, ihmiset ovat kohteliaita, asiat sujuu...

Kävimme kaverini mökillä. Reissupäivä oli valittu summan mutikassa. Ja kuinka ollakaan, vaikka sadetta on riittänyt, niin justiin tällä kertaa aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja reissu oli mitä kesäisin! Ja vaikka kaverini monesti epäröikin, että alkaako kohta sataa, niin pidin pintani "Tänään on kaunis päivä, minulla on sopimus sääherran kanssa :)" En tietenkään tarkoita, että ajatuksen voimalla muutan säätäkin (vaikka mistä me voimme olla varmoja?), mutta silti en voi olla huomaamatta sitä yhteyttä, että ennakkoajatusten laatu vaikuttaa aika paljon lopputulokseen :) Ja sen puoleen, kyllä sadekin voi olla kaunista - jos sen niin haluaa nähdä! ;)

Mökillä oli just parasta. Aurinkoa, ulkoilmaa, grilliä, riippumattoa, rantsua, mustikoita, mansikoita...

Tällaiset maisemat... ovat hyyyyyvin rentouttavia... zzzZZzZzzzz..zz

.
Matkalla oli muuten myös aivan ihastuttava maatila, josta sai ostaa ihan oikeasti tuoreita vihanneksia. Viehätti tämän paikan luottamus ihmisiin. Kassana toimi vanha maitotonkka, johon rahat sai laittaa :)

.

Ja sillä kuuluisalla tuurillani (huomaa uusi ajattelun muoto ;) nähtiin myös seitsemän nokkosperhosta samassa kukkapuskassa.

No joo, en saanu kaikkii samaan kuvaan, mutta aika monta kuitenkin :)

Taiteilijana musiikin vallassa

Tytöt tekivät hurjia temppuja. Mulle oli riittävän jännää ihan vaan pomppia. Iso trampoliini oli kyllä mainio!

.
Aikamoinen tunne! Haluan muistaa sen ja siksi kirjoitan siitä. Seisoin lavalla soittamassa hienon konsertin päätösnumeroa. Kappale on oikeastaan sävelletty yhdelle kontrabassolle, mutta nyt mukana soitti didgeridoo, pari djembeä, viulu ja sellainen vedenalaisen kuplinnan kuuloinen ruukusta tehty rumpu.

Vielä juuri ennen lavalle astumistamme epäröin, että sopiikohan tällainen shamanistinen kontrabasso-rummuttelujuttu tähän kokonaisuuteen lainkaan. Vaan kun aloitimme niin jokin loksahti kohdilleen. Salin ilmapiiri sähköistyi. Aiemmin esiintynyt kuoro oli levittäytynyt yleisön sekaan tekemään luonnonääniä ja yleisökin lähti mukaan. Rummuttelivat pöytiä, taputtelivat toisiaan polville ja hartioille. Loppua kohden rytmi kiihtyi ja tunnelma nousi. Musiikki lähti elämään aivan omaa elämäänsä. En enää hallinnut sitä, vaan se minua. Minä vain soitin sitä.

Yhtäkkiä tajusin, että tämä on juuri sitä, mitä olen taiteelliselta työskentelyltä pyrkinytkin saavuttamaan! Muistin, kuinka aloittelevana taiteilijana olin kuvitellut, että esiintyminen olisi juuri tällaista, mutta vasta nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin se tapahtui. Ensimmäistä kertaa tunsin oikeasti olevani Taiteilija. Tunsin, että pystyin antamaan ihmisille jotakin sellaista, mitä ehkä eivät edes olleet tienneet kaipaavansa. Tai vielä oikeammin, pystyin toimimaan kanavana musiikin ja kuulijoiden välillä. Biisin loputtua yleisö kiljui. Ja minä olin hämilläni, ihmeissäni. En edes osannut ottaa suosionosoituksia vastaan. Sillä enhän minä ollut tehnyt sitä, se oli musiikki! Musiikki oli puhutellut ja innostanut. Minähän olin vain soittanut! :)

Voisin tuunata omatkin saappaani!

Konsertin jälkeen menimme porukalla taiteilijapariskunnan vanhaan hirsitupaan. Istuimme yötä myöten takkatulen ääressä ja juteltiin. Siinä istuessa tuli todella kylläinen olo! Kaikki tuntui niin sopivalta. Mielessäni kävi, että tämä on kyllä niin paljon tarkoituksenmukaisemman tuntuista kuin joku perus yökukkuminen netissä. Olotila tuntui olevan aika lähellä sitä kliseetä, että sielu lepää.

Sain nukkua yön rauhaisassa takametsien mökissä. Oli luksusta herätä aamulla ja astua ovesta ulos raikkaan aamukasteen peittämälle nurmikolle paljain jaloin! Ja aamupala verannalla. Edelleenkin se sielu vain lepäsi <3 Olisikohan pääkaupungissakin mahdollista elää jotenkin tällaiseen tyyliin? Nauttia kauneudesta ja rauhasta, inspiroivasta meiningistä ja taiteellisten ihmisten seurasta? Laitan sen heti tilaukseen maailmankaikkeudelle! :)

 

Lopuksi hyvästelin pienet hymyilevät saviukkelit. Matka oli ollut ihmeellinen. Olin käynyt jossain aivan eri maailmassa.

Nyt sataa vettä!

Otettiin sateesta ilo irti!

 .

 .

Jäätelökone!

Jes, jes, jäätelökone! Nyt veivataan pienemmille ja isommille kunnon superterveellisiä raakajäätelöitä :) Jäätelökoneen toimintaperiaate on niin yksinkertainen, että melkein pärjäisi ilmankin. Siinä on kylmäkallekulho, joka laitetaan pakastimeen 24h ennen jäätelön tekemistä ja sitten sekoitustikku joka pyörii astiassa hitaasti, jotta jäätelömassa ei jäätyisi klöntiksi. Saman pystyisi tekemään tavallisella kulholla niin, että laittaa sen täyteen jäätelömassaa ja pakastimeen. Sitten viiden minuutin välein käy sekoittamassa sitä massaa, että se pysyy kuohkeana. Ja puolen tunnin kuluttua se onkin jo valmista! :)

Niin, jäätelömassa. Sen sisältö voi olla melkein mitä vain, olen huomannut. Tai siis jotain hyvänmakuista mieluiten. Se voi olla maito- tai kermapohjainen, mutta siihen käy myös kasvikunnan maidot, kuten kookosmaito, riisimaito ja mantelimaito. Kaikkia pähkinämaitoja voi helposti tehdä itsekin (ks. google). Jäätelömassan tekemistä helpottaa pirtelökone, koska massa pitäisi saada ihan tasaiseksi. Hyvin yksinkertainen jäätelömassaohje voisi olla seuraavanlainen:

4 dl luomukermaa

1L mansikoita

2 tl oikeaa vaniljaa

maun mukaan makeutusta, esim hunajaa tai steviaa

Vedetään mahdollisimman sileäksi pirtelökoneessa.

Tällä hetkellä tuolla koneessa pyörii eksoottisempi raakajäätelö (tuo edellä mainittu voisi myös olla raakajäätelö, jos kerman sijaan käyttäisi tinkimaitoa). Sen massaan meni jotakuinkin seuraavaa:

1 kypsä avocado

4dl kookosmaitoa

4 rkl raakakaakaojauhetta (jonka seassa MSM, camucamu, maca, stevia)

jotain ½dl sulatettua raakakaakaomassaa

2 rkl sulatettua kookosöljyä

puolen sitruunan mehu

muutama rkl raakahunajaa

2 tl oikeaa vaniljaa

muutama tippa eteeristä minttuöljyä

vettä

Tämän näköistä se on tuolla koneessa: 

Kävin salamaistamassa... Aikas hyvää!!! Mutta ei erityisen ylimakea. Ehkä avocadon tilalle banaani ensi kerralla? Raakajäätelöreseptejä voi muuten tsekata sivuilta www.raakajaatelo.fi

Ilonjakamiskortti

Mustikkasuut :)

 .

Kauden ensimmäiset mustikat löydetty!!!

  .

 .

.

.

Parvekkeen tuorein yllätys! :)

.

Maailmankaikkeus oli piiloittanut minua varten tällaisen :)

.

Annoin sen seuraavalle vastaantulijalle, taiteellisen näköiselle goottityttöselle joka oli hieman hämillään. Hauska idea joltain!

Hupia koko rahan edestä

Kävipä munkki kuin Hannu Hanhella! Melkein naurattaa kun ajattelen, miten hienosti maailmankaikkeus järjesti näinkin vähäpätöisen asian :) Isommat lapset alkoivat mankumaan lintsille. Melkein meinasin tainnuttaa intonsa, että sorry ei meillä oo varaa, mutta sitten sovittiin, että he maksavat rannekkeensa itse. Tajusivat samalla, että joo, kyllä kannatti säästellä viikkorahojaan. Aurelialle maksettiin minihupiranneke 18e. Itse ajattelin, että ainoa laite, mihin haluaisin mennä on vuoristorata ja siihen nyt riittää 6,50e kertalippu. Siispä menoksi!

Panoramatornikin on ilmainen. Ihan kivat näköalat siellä.

I

Isommat lapset kieppuivat hurjissa laitteissa, mutta mieheni ja minä vuorottelimme Aurelian kanssa vauvalaitteissa. Tosiaan, aikuinen pääsee ilmaiseksi pikkulapsen kanssa pikkulasten laitteisiin! Heh heh... En tiedä olimmeko jo vanhoja vai taantuneita, mutta niissä oli aivan riittävästi jännitystä ja kiepuntaa. Maisemajuna, hepparata, karuselli... Ehkä se oli se taantuma (eikös se ole jokin muotisana muutenkin...), sillä tuli aivan lapsenmielinen olo kun sain ilon irti siellä vauvalaitteissa :)

Jeeeeee!

Koppoti koppoti

.I

Aika kului kuin siivillä ja pian piti lähteä työntelemään Aureliaa päiväunivaunuissa. Harmittelin, etten ehtinyt käydä vuoristoradassa, mutta mietin, että enköhän selviä ilmankin. Työntelin vaunuja pitkin kaupunkia kun tapasin erään bassokaverin. Menimme kahville ja puhelin soi. "Täällä kuulutettiin justiin, että tänään on vuoristoradan synttärit ja kaikki pääsee sinne ilmaiseksi. Tuu takisin, niin työntelen Aureliaa". Käsittämätön munkki!! Siispä lähdimme matkaan bassokaverini kanssa. Ja olipas hauskaa!! Se on niin tunnelmallinen laite 61-vuotiaine natisevine puulankkuineen. Kiljuimme aivan sydämen pohjasta, jo ekassa ylämäessä, ihan kuten kuuluukin :) Vimpula että oli hauskaa! 

Kiljuttaaaaaaaaaaaa... saahan nyt jo kiljuuuuuuuuuuuu?! Iiik iik ja aaak aaaaaaak!

 .

Jaiks ja iiiiks! Ihan kohta se alkaaaaaaaaaaa!!! Voiei voiei voiei!

.

Aaaaa! Aaapuaaaaaaaaaaa!!!

.

 

Ja jotenkin aivan käsittämättömästi onnistuin ottamaan vielä kuvankin samalla... Woooooouuuuuu!!!!

Ahvirmoinnista

 .

Haluan kiinnittää huomioni siihen, että affirmointi toimii! Vaikka olisikin ajatellut ja unelmoinut hienoja juttuja, niin sitten kun ne alkavat toteutumaan, saatankin helposti ajatella, että kävipäs hyvä mäihä. Kuitenkin tajusin, että unelmoinnissa ja affirmoinnissa on perustavanlaatuinen ero. Ainakin omalla kohdallani. Jos ajattelen jotakin upeaa asiaa, mutta tiedostan samalla, ettei se voi toteutua, silloin se on unelmointia. Taas jos ajattelen jotakin asiaa, ja olen erittäin motivoitunut asian toteutumiseen ja "tiedän", että se toteutuu, silloin se on affirmointia. Näinhän tässä kävi:

Aurelia sai paikan steinerpäiväkodista ja aktivoiduimme etsimään asuntoa lähempää, täältä kun on sinne melkein tunnin matka. Teinipoikamme käy samassa paikassa Steinerkoulua ja olemme jo pitkään ajatelleet, että pitäisi muuttaa lähemmäksi. Nyt kun Aurelia sai sieltä sen päiväkotipaikan olin todella motivoitunut saamaan uuden asunnon (teinipoika jaksaa kyllä näpyttää iPodiaan tunnin bussimatkan, mutta pieni tyttö ei... ja minunhan pitäisi aina viedä ja tuodakin) ja "tiesin", että se kyllä järjestyy tavalla tai toisella.

Tuo "tietäminen" on aika jännä juttu. En oikein tiedä mistä se tulee enkä pysty itse (ainakaan tietoisesti) vaikuttamaan siihen, mitä "tiedän" ja mitä en. Vähän kuin että jos tulevaisuutta voisi "muistaa" samalla tavalla kuin mennyttä, niin muistaisin, että meillähän on se paras mahdollinen asunto! Mutta epäilen, että affirmointi varmaankin toimii juuri niin, että kun sitä tekee, niin niitä affirmoimiaan asioita alkaa "tietämään". Minulle kuitenkin on usein käynyt niin, että ensin "tiedän" ja sitten affirmoin. Silloin affirmointi tuntuu tosi helpolta ja vahvalta :)

.
Käytännössä se tapahtuu niin, että sanon itselleni ääneen tai mielessä positiivisessa muodossa olevan lauseen ja "tiedän" sen tapahtuvan. Affirmoin siis meille "parasta mahdollista asuntoa" ja oikeastaan tein sen "kunnolla" vain yhden kerran. "Tietäminen/muistaminen" sen sijaan oli mielessä kokoajan. Mieheni oli teinipojan kanssa Roomassa samoihin aikoihin, ja siellä he minun tietämättäni kävivät affirmoimassa Vatikaanin upeimmissa kirkoissa. Ja kuinka ollakaan, heti seuraavana päivänä meille tarjottiin asuntoa!! Kyllä Vatikaanissa on voimaa ;) Ainakin placebo-sellaista ;) Niin, placebohan itse asiassa onkin juuri se juttu, se "tietäminen"! Ehdin juuri päivää ennen musiikkileirille lähtöä käydä katsomassa kyseistä asuntoa ja paikka on todella ihanteellinen. Koulumatka 5min, lähellä iso leikkipuisto ja paljon metsää, alueella lapsiperheitä ja hyvät kulkuyhteydet. Eilen allekirjoitimme sopimuksen ja muutamme kuun vaihteessa!!! Aika mahtavaa!

Kivoja uusia maisemia!

.

Nyt ollaankin kannettu säkkikaupalla tavaraa kirppikselle ja roskikseen. Saan jotain kummia kiksejä siitä, kun kaapit tyhjenee vanhasta roinasta ja tänne tulee tilaa. Puhdistusreaktio? ;) Onkin ihan hyvä muuttaa sellaisen kolmen vuoden välein, niin pääsee vanhasta roinasta helposti eroon. Ja samalla tulee uutta tilaa uusille hyville jutuille! Esim. olen vienyt niin paljon tavaraa pois, että minulla olisi oikein sopivasti tilaa ihan omalle tietokoneelle :) Koska tarvitsen riittävän hyvän syyn hankkiakseni jotakin uutta (esim. oho, heitin rikkinäiset talvikenkäni roskiin viime keväänä, täytyy siis vissiin ostaa uudet) niin otin syyksi ensi syksyn opiskelut! Enhän voi ottaa tätä koko perheen konetta sinne mukaan... Jee, kivaa, saan oman tietokoneen :) Ehkei ihan yhtä lennokas affirmaatiolause kuin oppikirjoissa, mutta "tiedän" että se toimii :)

Toisten rohkaiseminen toimikin affirmaationa itselleni!

On hienoa rohkaista nuoria ihmisiä. Lähtemään maailmalle, uskomaan unelmiinsa ja olemaan rohkeita. Oikein innostun heidän puolestaan. Heillä kun on vielä kaikki ovet auki...

En oikein edes tiedä mikä minua nuorempana esti lähtemästä maailmalle. Jokin pelko, etten ole riittävän hyvä, riittävän rikas tai muuten vain. Että voi unelmoida, mutta ei ole järkevää toteuttaa niitä. Minulle myös opetettiin lapsena, että matkustaminen on huono juttu, hyvin turhaa ja tuhlausta. Ja nykyään kuvittelin, että olen liian vanha lähtemään ja että ne omat tsäänssini on jo mennyttä...

No, kävikin niin, että musiikkileirillä kysyttiin lähtisinkö elokuussa kontrabassofestivaaleille Tanskaan. Vanhasta tottumuksesta vastasin puoliautomaattisesti, että "joo, olishan se kivaa, mutta kun ei oikeestaan olis varaa ja on tää pieni lapsi ja basson kanssa lentäminenkin on vähän sellasta...". Sitten - he hee -  päässäni alkoi kaikua samat jutut, mitä olin nuorille ihmisille sanonut. Että menkää ihmeessä aina kun voi ja uskokaa, että pystytte! Aloin ihmettelemään, miksi aina keksin tekosyitä sille, etten voisi tehdä jotakin mahtavaa ja jotakin, mitä oikeasti haluaisin tehdä.

.

Meni joitakin päiviä ja yhtäkkiä tajusin, että minussa on vahva ajatus. Se oli kuin affirmaatio, mutta en ollut tehnyt sitä tietoisesti. Ajatus oli, että olin jo päättänyt lähteä, eikä vanhan minän vastalauseet voineet sille mitään. Tämä reissu toteutuu! En todellakaan tiennyt, miten järjestäisin lapsenhoidon, soittimen, kustannukset... Tiesin vain, että menen. Ja voi vimpula se oli vahva tunne! Ihan kuin olisi ollut taas murrosikäinen ja kapinoisi omia vanhempiaan vastaan. Nyt vain kapinoin vanhanaikaista ajatusmalliani vastaan ja tiesin (kuten teininäkin), että vanhat jutut jäävät aina lopulta kakkoseksi.

Ja kuinka ollakaan! Ensimmäisenä minulle tarjottiin mahdollisuutta saada käyttööni huippusoitin paikan päältä, ei siis tarvitsisi lentää oman basson kanssa. Sitten tärkein. Kun uskalsin kysyä lähtemismielipidettä kotoa, suhtautui mieheni yllätyksekseni asiaan erittäin myönteisesti ja rohkaisevasti. Hän jopa teki ehdotuksen, jota en ollut uskaltanut ajatellakaan: että Aurelia jäisi hänen kanssaan kotiin ja minä voisin mennä yksikseni! Lopulta varasin lennot. Meno-paluu 78 euroa! Uskomatonta! Minä lähden!!!! :D

Myös yksi bassotoverini lähtee mukaan ja ajattelimme testata couchsurfingia. Olen tykännyt surfing-filosofiasta siitä lähtien, kun siitä kuulin, mutta lasten kanssa en ole uskaltanut sitä kokeilla. Nyt ei ole enää tekosyitä :) Niin, ja kysehän on viiden päivän jutusta, ei mistään vaihtovuodesta, ja silti olen aivan tohkeissani :D Rohkaisemalla muita rohkaisin samalla itseäni. Melko tehokasta :)

Köpiksessä onkin luvassa kaikkea aivan ihmeellistä kontrabassospektaakkelia. Mestarikurssien ja mestareiden konserttien lisäksi mm. sadan basson orkesteri (johon todellakin aion osallistua!) ja huomiota herättävät "Walking Bass"-kulkueet, kun roudaannumme kaikki konserttipaikasta toiseen :) Konserttipaikat ovat pitkin kaupunkia, sisällä ja ulkona. Eniten odotan sitä konserttia, missä koko basso-orkesteri kiipeää maailmanpyörään soittamaan, muutama basso aina joka koriin!!! Woooou!!! Tulee kyllä niin ikimuistoinen reissu!! Uskomatonta, että olen päässyt mukaan! Ja kysehän loppupeleissä oli hyvin yksinkertaisesta asiasta: rohkeudesta.

Voi jumpe... Rohkeutta tosiaankin tarvitaan vielä...

Isoisoisänalle ja muita leirimuistoja

Kotona. Huh. Oli melkoinen roudaussirkus bassoineen, laukkuineen ja kaikkineen. Hihii... jollain toisella tyypillä oli myös erikoisempi roudaussirkus menossa :D

Iso-iso-iso-isä-Nalle. Ja se vilkutti meille!!!

.

Musiikkileiri oli mahtava kokemus. Täynnä iloa ja hauskaa tekemistä. Tuntuu melkein tyhjältä olla kotona... Vaikka aivan tervetullutta vaihtelua sekin. Olipas mukavaa purkaa kamera ja katsoa kaikki leirikuvat :)

Musiikkileirin lähellä oli upea järvi.

.

.
Niin, tässä oli se yksi aamu, jolloin heräsin viideltä :)

.

Viulu kiinnosti bassoa enemmän. Lupaavaa :)

.

Kuinka monta basistia tarvitaan soittamaan Blues Style -niminen kappale?

Tissinvilautusta ja muita voimavaroja

Iloinen konserttivieras Karjaan kirkossa.

Leirikonsertit ovat enimmäkseen olleet meidän aikataulullemme liian myöhäisiä, mutta eräs ystävällinen pianisti lupasi ajaa meidät kämpille heti kun pieni väsyy. Joten pääsimme mukaan! Jo autossa Aurelia selitti, että kirkossa ja konsertissa pitää sitten olla hiljaa, ei saa puhua. Aika hauskaa, koska en ollut sanonut sitä hänelle! Karjaan kirkko on upea kivikirkko jostain 1300-luvulta ja osasimme käyttäytyä arvokkaasti :) Mitä nyt vaivihkaa vilauttelin tissiä takapenkissä. Mutta eiköhän itse Jeesuskin ole imenyt Neitsyt Marian tissiä, että tuskin se voi paheksuttavaa olla ;) (ja saihan aiheesta ihan repäisevän otsikonkin!)

Tänään heräsin aamuviideltä. En saanut enää unta vaikka väsytti. Lopulta nousin ylös. Aluksi otti päähän, kuten varmasti ymmärrätte. Huomasin kuitenkin nopeasti, että oli kaunis, aurinkoinen aamu ja päätin, että tämä kuitenkin oli se oikea jalka! :)  

Sitäpaitsi en muista milloin viimeksi olisin saanut viettää rauhallista aamua ihan itsekseni (yleensä Aurelia herättää minut). Ihana kämppiksemme Emma oli ottanut mutterikahvipannun mukaan ja aamu(Sippoin-)jumppien jälkeen keittelin todella aromikasta kahvia ja lueskelin rauhassa kirjaa.

Kirjan kohta kyllä muuten kolahti! Louise L Hay, Sisäiset voimavarasi:

Ehkä sinä olet yksi niistä ihmisistä, jotka ovat koko elämänsä olleet vihaisia. Olet pinttynyt suuttuja. Tapahtuu jotakin ja sinä kiukustut heti. Et koskaan pääse suuttumusta pidemmälle. Pinttynyt kiukku on lapsellista - haluat tehdä kaiken oman makusi mukaan. Sinun tulisi kysyä itseltäsi:

* Miksi reagoin aina suuttumalla?

* Mikä minussa saa aikaan tilanteita, joissa minun on suututtava?

* Onko tämä ainoa tapa suhtautua elämään?
* Tätäkö haluan?
* Ketä yhä rankaisen tai rakastan?
* Miksi haluan yhä olla tässä tilassa?
* Mikä uskomukseni aiheuttaa kaikki nämä turhaumat?

* Mikä minussa ärsyttää toisia ihmisiä?

Miksi toisin sanoen uskot, että päästäksesi päämäärääsi sinun on suututtava?

Etenkin viimeinen lause jäi mietityttämään. Tunnistin kyllä vihaisen itseni, vaikka nykyisin kyllä toisinaan onnistun pääsemään suuttumustakin pidemmälle. Suuttumisessa on tietynlaista voimaa, jonka avulla voi saada aikaiseksi esim laittaa jokin pielessä oleva asia kuntoon, joten ehkä se siksi tuntuu niin tarpeelliselta toimintatavalta? Mutta olen varma, että kaikkien osapuolien kannalta mukavempia vaihtoehtoja on olemassa.

No. Sitten vain opettelemaan niitä. Koti on mitä erinomaisin paikka testata senhetkisen tasonsa. Siellä näkee, onko oikeasti oppinut jotakin vai onko vain höpötellyt lämpimikseen... :)

Motivaatio

Motivaatio on tullut puheeksi täällä musiikkileirillä. Siihen liittyy jännä dilemma. Nimittäin jos harjoittelen motivoituneena, niin saan paljon parempaa tulosta aikaiseksi, harjoittelu on kivempaa ja lopputulos laadukkaampaa. Jos en ole motivoitunut, mutta pakotan itseni soittamaan, niin harjoittelu kulkee kankeasti, tunnelma on ärsyyntynyt ja lopputulos surkea. Mutta aika moni soittaja oli sitä mieltä, että jos harjoittelisi vain motivoituneena, niin tulisi harjoiteltua niin harvoin, ettei oppisi mitään. Miten siis olisi paras toimia? 

Hmm... Voisinko asennoitumalla saada itseni motivoituneeksi? Ilman, että aivopesisin itseäni ja salaa sisimmässäni ärsyyntyisin kuitenkin? Jospa affirmoisin kaikkea hienoa soittoharjoittelun onnistumiseen liittyvää? Harjoittelu on innostavaa. Onnistun luomaan kaunista musiikkia. Edistyn soitossani aina kun harjoittelen. Huomaan, että tarvitsen jostakin motivaatiota affirmaatioidenkin tekemiseen. Haen kolmannen kupin kahvia ja ihmettelen kun edelleen vain väsyttää. 

Sitten tajuan katsoa myös taaksepäin. Ei ole ihme, jos väsyttää kun on ollut niin paljon kaikenlaista tekemistä (myös harjoittelua) niin monen päivän ajan. Ja se yksi hyvin tiivis konserttireissukin. Ehkä lähdenkin ulos auringonpaisteeseen ja ihmettelen mitä kaikkea hyvää ja kaunista luontoäiti tänäänkin tarjoaa ilahdukseksi! Tai mitä jos sittenkin menisin harjoittelemaan. Ihan vähän vain... Koska alkoi yhtäkkiä tekemään mieli soittaa sitä yhtä hienoa, mutta haastavaa kappaletta. Ihan vähän vain... Ehkei se affirmointi ollutkaan ihan turhaa? :)

Kuvat edelleen netistä. Vaikka sain ladattua kameran, niin piuha puuttuu... Nyt on näin.

.

Vuorokausi kuin viikko

Kirjoitan tätä blogia osittain siksi, että muistan siten selkeämmin hyvät ja ilahduttavat tapahtumat. Uskomatonta, miten paljon kaikkea hauskaa, hienoa, jännittävää ja kaunista voi mahtua samaan vuorokauteen kun oikein natsaa! Kävin nimittäin reissussa, vuorokauden mittaisella. Mutta tuntuu kuin olisin ollut aivan muualla ainakin viikon :) Ehkä siksi, että tämä oli ensimmäinen reissu moneen vuoteen ilman Aureliaa. Oli kovin erilaista matkustaa itsekseni. Tervetullutta vaihtelua :)

Pitkä junamatka. Sillä vuorokausi alkoi. Matka oli todella hauska. Epäsuomalaiseen tapaan aloin juttelemaan. Se kannatti! Jutustelutoverillani oli mukanaan 1-vuotias tyttö, joten yhteistä puheenaihetta riitti. Sitten keskusteluun yhtyi vielä nuori, juuri ameriikasta vaihtovuodelta takaisin palannut tyttö. Tuli niin iloinen mieli siitä, että hän oli rohkeasti lähtenyt maailmalle ja oli saanut niin hienoja kokemuksia (itse en koskaan uskaltanut lähteä vaihtoon).

Kaunis kaunis keskisuomi. Junamatka vaihtui auton kyytiin. Olin jo unohtanut, kuinka uskomattoman kaunis Suomi on kun vaivautuu lähtemään stadista kehien ulkopuolelle. Niin vehreää metsää, kirkkaita järviä ja todella sykähdyttäviä sinisiä, valkoisia, keltaisia ja pinkkejä niittykukkia tien varret täynnä!

Kuva by vastavalo.fi

.
Huolenpito. Ihan hämmennyin kun takarivibasistina olen tottunut hieman erilaisiin keikkapuitteisiin. Nyt olin solisti. Se oli kyllä mukavaa! Tunsin itseni ihan tärkeäksi :) Ja sitähän olen! Olen tärkeä. Se on hyvä pitää mielessä ihan joka päivä! Minä Olen Tärkeä! :)

Hassu yhteentörmäys. Yhtäkkiä ruokailussa istui eräs luomupaikkatuttu. Molemmat purskahdimme "Mitä sä täällä teet? Teetkö sä musiikkijuttuja!!?".  Pian selvisi myös, että hänestä tulisi opiskelutoverini Jyväskylän yliopistolla ensi syksynä! Niin se maailma on pieni ja yhteen tullaan :)

Konsertit. Jep, monikossa. Kolme rentoutuskonserttia peräkkäin. Huh...  Mutta selvisin! Etukäteen taas "tiesin", että kaikki tulee menemään hyvin. Varmaankin itseään toteuttavaa ennustusta. Hauska huomata entistä enemmän ajattelevani hyvää myös tulevasta. Onhan sillä valtava merkitys ajattelenko konserttiin mennessäni, että kuitenkin epäonnistun, vai ajattelenko, että jes, tämä menee hyvin. Onnistuin - ehkä tämän ajattelun avulla? - myös säilyttämään rauhallisuuteni kaikkien konserttien ajan. Ihmeellistä ja hienoa. Joskus eräs basso-opettajani vitsaili, että olisipa hänellä saavillinen kylmää vettä kaataa päälleni, että hirveä soheltamiseni vähän rauhoittuisi. Jotakin olen siis löytänyt. Jotakin toimivaa!

Kuulijat heräilemässä konsertin päätteeksi.

.
Kuulijat. Tykkäsivät, kehuivat, kiinnostuivat, kyselivät. Sellainen on erittäin kiitollista esiintyvälle taiteilijalle!

Santun talo

Santun talo. Taiteilijaresidenssi, ihastuttava vanhanaikainen superidyllinen kesämökki järven rannalla, jossa sain yöpyä. Nyt ymmärrän ihmisiä, jotka jaksaa lähteä mökille joka viikonloppu! Olisin itsekin mielelläni jäänyt pidemmäksikin aikaa.

Läsnäolo. Kamerasta oli akku loppunut jo alkumetreillä (harmitti). Ei auttanut kuin imeä kaikki vaikutteet mahdollisimman vahvasti omaan sisäiseen muistikorttiini. Ja onneksi google löysi joitakin kuvia myös. Nyt takaisin musiikkileirillä toisella puolella Suomea. Lisää soittamista siis tiedossa :) Sitäpaitsi nyt on todella lämmintä ja aurinkoista kaikista sääennustuksista huolimatta!

Valoa, valoa!

Olemme musiikkileirillä! Tuntuu niin hienolta saada soittaa kunnolla ja isolla bassoporukalla. Olen odottanut tätä hetkeä, että löydän sellaisen kappaleen, joka on kirjoitettu vain yhdelle kontrabassolle, kuulostaa hyvältä ja saa aivot kiehumaan. Nyt se on löytynyt :D Onneksi täällä saa treenata aamusta iltaan.

Kämppämme naapurissa on hauskoja tyttöjä. Alkoi raju ukkossade, niin he menivät heti pihalle. Olin itsekin nuorempana sellainen. Mihin se into oikein jää vanhetessa?? Mukavuudenhaluako?

.

Olen jotenkin vakuuttunut siitä, että elämäntehtävämme (jos sellaista voi sanoa olevan olemassa) on tehdä juuri sitä, mistä tykkäämme kaikkein eniten. Tai kääntäen: se mistä tykkäämme kaikkein eniten on vihje siitä, mikä on elämäntehtävämme. Joten sitä kannattaa vaalia ja kehittää. 

Elämäntehtävä ei välttämättä ole sellainen asia, jonka me luonnostaan osaamme tai mihin meillä on superlahja. Se voi tietysti olla myöskin sitä, mutta uskon, että se ensisijaisesti on juuri se asia, mikä innostaa meitä kaikkein eniten. Itselleni soittaminen on aina ollut haasteellista ja vaatinut paljon harjoittelua. En todellakaan ole bassonsoiton luonnonlahjakkuus. Jos etsin itsestäni lahjakkuutta, niin se on lähinnä multitasking. Olen aika hyvä vaikka kuinka paljossa ja erinomaisen hyvä tekemään niitä kaikkia yhtä aikaa. En silti usko, että elämäntehtäväni on tehdä kaikkea samanaikaisesti, vaikka niin usein löydän itseni keskeltä kaiken tekemisen kaaosta...

Mikä saa sinut innostumaan tolkuttomasti? Mistä puheenaiheesta innostut niin, että voisit riemukkaana selittää ja kuunnella tuntikaupalla? Jos sinulla olisi kaikki mahdollisuudet, mitä tekisit mieluiten? Mikä tekeminen saa sinut uppoutumaan niin paljon, että unohdat kaiken muun? 

Valoa by Google-kuvahaku

.
Olin kyllä itsekin pitkään epävarma siitä, mistä oikeasti tykkään ja mitä oikeasti haluan, vaikka olin jo soitto-opiskeluissa pitkälläkin. Muistan vieläkin kuinka löysin sen. Se tuli kliseisesti ja melkein kirjaimellisesti kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olin juuri valmistumassa musiikkipedagogiksi ammattikorkeakoulusta ja mietin mitä sitten tekisi. Sattumalta (?) olin lainannut kirjastosta musiikkiterapian eri muodoista kertovan kirjan. Lueskelin sitä miettien, olisiko siitä minulle jotakin. Kuitenkaan mikään ei oikein napannut, ennenkuin vastaan tuli ihan lyhyt pätkä fysioakustisesta terapiasta. Siinä luki, että ihmisiä hoidetaan matalataajuisilla äänillä, jotka ovat 27-200 hertsiä. Aivoissani sanoi KLIK ja tajusin: samat taajuudet kuin bassossa! Samassa koko olemiseni yltä ikään kuin katosi kaikki pilvet auringon edestä. Oli kirkas hetki ilman ajan kulua ja näin tulevaisuuteni selkeästi. Näin oikeastaan itseni keskellä suurta jatkumoa. Tajusin "kaiken" ja ymmärsin paikkani. Harmillisesti en jälkeenpäin enää muista tämän enempää. En muista, mitä tarkalleen tuleveisuudessa näkyi tai mitä jatkumo piti sisällään tai mitä tarkalleen ottaen tulisin tekemään. Mutta mielessäni oli selkeästi: tämä on elämäntehtäväni! Minun tulee jollain tavalla soveltaa fysioakustista terapiaa bassokonserttiin.

 .

Kirkas heti oli ja meni. Sen jälkeen olen monen monta kertaa epäillyt koko asiaa, kunnes aina yhtäkkiä jokin palanen on loksahtanut kohdalleen: pääsin Sibelius-Akatemiaan opiskelemaan, sain uuden soittimen (jossa vahvat matalat taajuudet), aina välillä vastaani pulpahti tutkimuksia aiheestani ja nyt viimeisimpänä, seitsemän vuotta myöhemmin, pääsin Jyväskylän Yliopistoon opiskelemaan musiikkiterapiaa ja tutkimaan matalia taajuuksia. Odotan innolla alkavaa syksyä, siitä tulee tulemaan kovin mielenkiintoinen! Ja nyt olen täällä leirillä ja nautin siitä, että saan soittaa! Täällä on aivan erinomaisen hyvä basso-opettaja. Oikein bassoteräsmummo. Kööpenhaminan kuninkaallisen oopperan soolobasisti Mette Hanskov. Ihanan iloinen, maanläheinen ja erinomaisen pedagoginen henkilö joka osaa opettaa ihan kaiken tasoisia basisteja. Tulee aivan Back to Basics -olo, kun pääsen oppilaaksi opiskelemaan uusia juttuja.

Kuva by Heidi