Aamulla kun heräsin oli satanut lunta. Maailma oli uskomattoman kaunis pehmeän valkoisessa peitteessään. Lähdin lenkille ja kauneus täytti aistini. Hieno paikka tämä pallo!
Aikoinani uho oli minulle hyvin tärkeä liikkeellepaneva voima. Minä kyllä näytän niille, varmana pystyn, en luovuta. Olen kyllä ollut melkoinen kovistelija siinä mielessä. Tänään lähdin ehkä jos ihan rehellinen uskallan olla, niin ensimmäistä kertaa juoksulenkille puhtaasti ilon voimalla. Huomasin sen, kun Tapio lähtöä tehdessäni leikillisesti yritti herättää uhovoimani.
Lähtiessäni katsoin ikkunasta ulos ja tuumin "ehkä menen sitten kuitenkin vain kävelylle, kun on noin loskaistakin". Sohvan pohjalta kuului "Ei, ei, älä nyt! Mee paljain jaloin juoksemaan, barefoottaamaan, niinku noi terveysgurut suosittelee!". Ensin meinasin uhota, että pyh, no, menen sitten juoksemaan (kengät jalassa), mutta jotenkin päästin uhomielestä irti ja aloin pukemaan kävelyvaatteita päälle. Yhtäkkiä sain inspiraation "no ehkä mä sittenki laitan lenkkikamat päälle, voinhan mä kävellä niissäkin jos siltä tuntuu".
Pyrähtelin ja pysähtelin ottamaan valokuvia. Ei ollut mitään päämäärää, eikä se edes ollut treeni. Se oli vain, että säntäilin säntäilemisen ilosta nautiskellen upeasta päivästä ja pysähdyin jokaiseen kauniiseen kohtaan. Iloin voimalla oli lennokasta ja valoisaa liidellä maan pinnalla.
Tuli mieleen lapsena kuulemani satu:
Aurinko ja tuuli kiistelivät siitä, kumpi on voimakkaampi. Kun asiasta ei keskustelemalla päästy yksimielisyyteen, päätettiin mitata voimien riittävyys sattumalta ohikulkeneen matkamiehen avulla. Voittaja olisi se, joka saisi takin irti mieheltä.
Tuuli aloitti puhaltamalla niin kovaa kuin pystyi, mutta mies vain kietoi otsa kurtussa takkinsa entistä tiukemmin ympärilleen. Tuuli riepotteli ja käytti kaiken voimansa, mutta mies vain käpertyi tiukemmin ja tiukemmin takkinsa suojaan. Lopulta tuulen voimat loppuivat ja hän joutui luovuttamaan vuoron auringolle.
Aurinko ryhtyi paistamaan hymyillen parhaalla lämmöllään. Mies ilahtui muuttuneesta säästä ja koska hänelle tuli niin kuuma, riisui hän samantien takkinsa ja jatkoi matkaansa. Sen pituinen se :)
Uhon voima vai ilon voima? Äkkisesti ajatellen ehkä vaikuttaa, että uhossa on enemmän voimaa. Se ehkä tuntuu voimakkaammalta ja houkuttelevammalta kuin joku pehmoilu. Sen varjopuoli kuitenkin on, että se kuluu loppuun hyvin äkkiä. Taas ilo vain yltyy mitä enemmän sitä käyttää :)
Esimerkiksi punttisalilla on helppo jäädä uhovoiman ansaan, sitä kun on siellä ilmassa enemmän kuin riittävästi. Uhotreenaaminen on jäykkää ja loukkaantumisaltista ja sellaisen treenin jälkeen olen hyvin väsynyt. Taas kun teen "iloisen" treenin, joka on tehty ajatuksella ja valon fiiliksellä, että "ihanaa käyttää omaa kehoaan ihan koko räjähtävän potentiaalin täydeltä", olen treenin jälkeen uupunut, mutta samalla niin täynnä energiaa, että hehkun intoa vielä pitkään pukkarissa, suihkussa, respassa ja kotonakin... :) (tästä minut tunnetaan jumppalassamme... ;) kaikki tuntee apinan... )
Sama juttu soitossa. Uhosoittoa kuulee yllättävän paljon. Onhan siinä hienoa alkuvoimaa ja intensiteettiä, vaan aggressiivisuus ikävällä tavalla paistaa läpi. Jotkut musiikkilajit jopa perustuvat vain tähän. Mutta ainakin klassisen musiikin puolella uhoaminen on turhaa ja haitallistakin: jossakin kohti tulee stoppi ja paikat hajoaa ennen pitkää (been there, done that). Ilosoitto on tavallaan haasteellisempaa, tai ainakin se vaatii enemmän itseluottamusta. Mutta kun muusikko onnistuu aidosti soittamaan ilon kautta, on se aivan mielettömän upeaa kuunneltavaa! Pätee ennen kaikkea klassisessa musiikissa. Aggressiivisuusmusiikkia ei tietenkään kuulu muulla tavalla soittaakaan. Vaan onko se muutenkaan oikeasti valoisaa? Itse ainakin pidän huomattavasti enemmän iloisesta hevistä (White Snake, Rainbow, Iron Maiden...) kuin nykypäivän aggressiivisesta synkkyysörinästä.
