Kylläpäs pelotti! Ydinkeskustassa on rakenteilla uusi kortteli, joka on käytännössä vielä pelkkää rakennustyömaata. Siellä menee kyllä katuja, mutta niillä ei ole edes nimiä. Tällaisen kadun varteen pysäköin auton. Katsoin, että tässäpä mainio ilmainen parkkipaikka, kun ei siellä ollut mitään liikennemerkkejä tai parkkimaksuilmoituksia. Siispä päätin jättää auton sinne soittotreenien ajaksi. Lähdin kävelemään tulevaa katua pitkin ja kaukana toisessa päässä huomasin siirtokehotuskyltin. Mietin, ulottuisiko merkki autolle saakka? Siinä samassa näin hinausauton ajavan ohi ja sai sydämeni hakkaamaan. Ei kai oikeasti?! Mutta hinausautolla oli onneksi muita kiireitä raksalla ja se ajoi eri paikkaan. No, jatkoin matkaani soittotreeneihin sydän pamppaillen ja polvet tutisten.
Treenit meni hyvin ja lähdin etsimään autoa. Ensimmäisenä huomasin, että kadun vastakkaiselle laidalle pysäköidyt autot olivat kadonneet. Sydän jyskytti kiivaasti. En nähnyt autoani ja alkoi oikeasti pelottaa. Ei kai autoja oltu oikeasti voitu hinata pois?!! Sitten näin, että siellä, mihin olin autoni parkeerannut oli kuitenkin jotain raksaukkojen autoja parkissa, joten ajattelin, että ehkä ne autot olivat muuten vain lähteneet. Tutisevin jaloin lähestyin paikkaa. Laskeskelin mielessäni, että tuossa on kaksi pakettiautoa joiden väliin en näe, mahtuisiko autoni olemaan siinä välissä? Raksaukkoja risteli edes takas tietä ja huono omatuntoni tuntui loistavan hävettävän pitkälle. Mitäs menee pikkulikka parkkeeraamaan autonsa keskelle raksaa! Yritin kävellä mahdollisimman ei-mitään-sanovasti. Sitten tulin kriittiselle etäisyydelle ja mitä näinkään... Auto!!! Luojan kiitos se oikeasti oli vielä siellä pakettiautojen välissä!!! Eikä ollut sakkolappuakaan! Meinasin hypätä ilmaan riemusta. Vaan vaivihkaa vilahdin autoon ja kaasutin paikalta. Jeeeee!!! Hyvää tänään: en saanut sakkoja! Kerrankin hyötyä siitä, että auto on mallia maailmaa nähnyt farkku, joten se sulautui hyvin raksa-autojen sekaan... Mutta toiste en autoa sinne jätä, sen verran jännää se oli.
Ajaessani puhelin piippasi kotoa. Ei kiirettä, Aurelia nukahti nyt vasta. Jee!! Vihdoin vapaa-aikaa! Olin jo tulla seinähulluksi, kun olin niin paljon ollut vain kotona kipeän lapsen kanssa. Lähdin kahville itseni kanssa. Se tuntui todelliselta luksukselta!
 |
| Iloiset takavalot hymyilivät minulle :) |
Ajaessa kiinnitin huomiota erinäköisiin autoihin. Aika monet autot ovat agressiivisen näköisiä. Miksi ihmeessä? Muotoilulla on ihmeen suuri vaikutus. Sitten eteeni kiilasi Mazda 6, mutta sen takavalot hymyilivät kuin iloinen japanilainen sarjakuvahahmo, että oikeastaan vain ilahduin. Jos joskus hankin ihan oman auton, niin se saa kyllä olla juuri sellainen olemukseltaan hymyilevä, että jos joutuu kurvaamaan toisen auton eteen, niin sille tulee siitä vain iloinen mieli :)
Illalla yhtäkkiä ovikello soi. Pompahdimme Tapion kanssa säikähdyksestä: Ei kai taas naapurit ole keksinyt valittaa jostakin? Menin varovaisesti avaamaan ja ovenraosta kurkistikin iloisesti virnistävä metsänpeikko! Silloin yhtäkkiä muistimme: Ai niin, aurinkoinen ystävämme oli luvannut käydä hakemassa meille 100L lähdevettä! Vastahan aamulla olimme kaivaneet kanisterit esiin ja vieneet ne rappukäytävään odottamaan. Se on Aurelian mielipuuhaa ja olin ottanut siitä valokuviakin :) Kylmänraikas tuore lähdevesi, se on aivan taivaallisen ihanaa!!! Kiitos aurinkoiselle metsänpeikolle! <3
