Tosipaikassa

Tänään positiiviset asennoitumiseni pääsivät tosipaikkaan testaukseen. Jouduin tilanteeseen, missä paloi käämi totaalisesti. (Jalkani olivat sateesta märät ja viluiset, olin matkustanut bussilla melkein koko aamupäivän pitkät ja mutkaiset matkat, sisälläni pienoinen kalvava omatunto siitä, että Aurelia on hoidossa eikä kanssani, jonottanut märkänä tunkkaisessa ja kalseassa virastossa liian pitkään, ja päätynyt asioimaan itänaapuria murtavan auttamishaluttoman henkilön kanssa ja lisäksi kun vielä olin unohtanut vaadittavat asiakirjat kotiin murtui itkupato ja lähdin vetämään = hukkareissu ja huomenna uudestaan!)

Tolkuttoman pitkä bussimatka takaisin. Koko matkan piti pinnistää äärimmilleen, että pystyin ajattelemaan jotakin positiivista. Yritin siirtää ajatukset muualle, ilahduttaviin asioihin. Vaan eipä tullut ensimmäistäkään mieleen. Kaikki ilon kestoaiheet tuntuivat typerältä. Terveys, so what? Aurinko ja kesä? In my dreams! Kivat ihmiset, ai niinku ketkä? Mutta tahtoa oli onneksi riittävästi. Pakko nyt jotain oikeesti olla! Ja kun aikani hieroin ajatusnystyröitä keksin lopulta toimivan ajatuksen: Milloin viimeksi oli hyvä hetki? Näitä löysin muististani ihan helpostikin, eikä tarvinnut edes kovin kaukaista historiaa kaivella, pari tuntia vain. 

Aamu oli ollut tosi mukava. Muistelin ja eläydyin muistoon, kuinka pötköttelimme ja höpsöttelimme Aurelian kanssa peiton alla ennen nousemista ja kuinka Tapio oli vielä kotona kun nousimme ylös. Siitä ilahduin sekä minä, että Aurelia. Aamupalalla meillä oli hassuja juttuja ja bussissakin naureskelimme ja Aurelia lirkutteli takana istuvalle tädille.  Huomasin olleeni oikeastaan hyvällä tuulella koko aamun ennen tuota asiointia. Sade oli toki kastellut, mutta olin napannut Tapion jättisuuren sadetakin (onneksi olin unohtanut oman ei kaatosadetta kestävän goretexin jumppalaan!) ja huomasin varsin nopeasti miten hyvä valinta se oli ollut. Sadetta nimittäin tuli ihan tajuttomasti. Olin nauranut tilanteelle kun pitelin sadetta jossakin porttikongissa. Ei huh huh, mikä keli! :) Siellä olin ottanut valokuviakin virtaavasta vedestä ja vesipisaroiden lätäköiden pintaan muodostamista rinkuloista. 

Kun aktiivisesti keskityin miettimään näitä, oloni alkoi vihdoin helpottua kummasti. Huomasin myös, että takapakkia tuli tosi helposti. Pienikin herpaantuminen ja kyyneleet olivat taas silmissä. Taistelua se oli. Mutta minulla oli kova motivaatio muuttaa mielialani hyväksi ajatuksen kautta. Aloittelijalle ajatustaistelu vaatii kovan tahdon ja sisukasta päänsisäistä työtä. Tulin ajatelleeksi ja hieman myös ymmärtäneeksi, miksi niin monille tupakka, jumputusmusiikkinapit, juorulehdet, tietokonepelit yms näennäisessä helppoudessaan ovat niin paljon houkuttelevampia keinoja siirtää ajatukset muualle.

Hain Aurelian hoidosta. Tuli hyvä mieli siitä, että hän oli viihtynyt. Lähdin sateeseen päiväunikävelylle. Pienen sylittelyhetken jälkeen pikkupallero nukahti sikeään uneen. Ehdin rauhassa kahville, kauppaan ja kotimatkalle. Kotimatkalla sade yllättäen lakkasi ja aurinko vilahti esiin! Säteet osuivat vieressä olevaan köynnöskasviin ja sateen kastelemat lehdet kimaltelivat mahtavin voimakkain värein. Räpäyksessä maailma muuttui kauniiksi! 



Iltapäivällä kun lähdimme ulkoilemaan tihkui jälleen. Aurelia jäi ihmettelemään ensimmäistä lätäkköä ulko-oven edustalla. "De regnar" hän totesi ja jäi tutkimaan ilmiötä. Lopulta hoputin häntä, että tule jo, ja Aurelia jatkoi eteenpäin hyvästellen lätäkön "Hejdå regnar!". Sitten hän pysähtyi seuraavalle lätäkölle ja katseli pisaroiden osumista pintaan. Ja voi mikä riemu! "Också regnar!!!" :D